sunnuntai 22. tammikuuta 2017

NEPTUNUS

On aika esitellä viimeinen ja samalla kaukaisin aurinkokunnan planeetoista, Neptunus. Tämän jälkeen nämä lähiavaruuden kiviset ja kaasumaiset taivaankappaleet ovat tietysti hyvin tuttuja kaikille blogin lukijoille (ja kirjoittajalle). Jos näin ei ole, löytyy vanhoja kirjoituksia tuolta arkistojen kätköistä. Joko muuten olette nähneet kaikki aurinkokunnan kahdeksan planeettaa (tai paremminkin seitsemän + Maa)? Jos ette, niin kannattaa haastaa itsensä tuohon hommaan. Ainakin itse koen hienona saavutuksena, että olen saanut katsella sekä piskuista Merkuriusta että Jupiterin kaltaista kaasujättiläistä tai tuijottaa oman planeetan pinnalta kaukaiseen aurinkokunnan nurkkaan, jossa Neptunus näkyy vain pienenä täplänä tähtien joukossa. Ja Neptunuksesta puheen ollen... siirrytään varsinaiseen asiaan.


Neptunus on siis nykyisen planeetan määritelmän mukaisista kappaleista se kaikkein kaukaisin. Näinhän ei ole aina ollut, vaan tiedämme Pluton kohtalon perusteella, että tieteessä määritelmät voivat myös muuttua. Voidaan siis oikeastaan sanoa, että Neptunus on ollut kaukaisin planeetta ennen vuotta 1930 sekä toisaalta vuoden 2006 jälkeen. Ja itse asiassa lisäksi vuosien 1979 ja 1999 välisenä aikana, kun Pluto olikin soikean kiertoratansa vuoksi lähempänä Aurinkoa kuin Neptunus. Lisäksi täytyy huomioida, että Neptunus löydettiinkin vasta vuonna 1846. Neptunus on samalla planeetoista ainoa, joka löydettiin täsmällisten etsintöjen ansiosta. Tähän johti 1781 löydetyn Uranuksen kiertoradan tarkastelu, josta vuonna 1821 havaittiin huomattavia häiriöitä. Laskelmien jälkeen tuon ajan tähtitieteilijät päättelivät häiriön aiheuttajaksi Uranusta kaukaisemman planeetan. Kului kuitenkin pari vuosikymmentä ennen kuin englantilainen John Adams (vuonna 1843) ja ranskalainen Urbain Le Verrier (vuonna 1846) saivat laskettua kyseisen kappaleen kiertoradan ja sen aikaisen sijainnin taivaalla. Le Verrierin laskelmien perusteella saksalainen Johann Galle löysikin Neptunuksen 23. syyskuuta vuonna 1846 vain yhden asteen päästä ennustetusta paikasta. Gallen tekemä havainto ei kuitenkaan ollut ensimmäinen ihmisen tekemä havainto Neptunuksesta, vaan tämä kunnia lankeaa itse Galileo Galileille. Galilei nimittäin on merkinnyt tekemiinsä muistiinpanoihin Neptunuksen kaksi kertaa sen ollessa hyvin lähellä Jupiteria 28. joulukuuta vuonna 1612 ja toisen kerran 27. tammikuuta vuonna 1613. Galilei toki oletti tuon pistemäisen kohteen olevan vain tavallinen tähti, eikä voinut aavistaakaan kyseessä olevan kaukaisen aurinkokunnan planeetan. Neptunuksen nimeäminen oli huomattavasti helpompaa kuin Uranuksen ja muutamien ehdotuksien jälkeen jo parin vuoden kuluttua planeetan nimi olikin vakiintunut Neptunukseksi.

Voyager 2-luotaimen ottama kuva vuodelta 1989 on edelleen upein koskaan otettu kuva tästä kaukaisesta planeetasta.
Image credit: NASA

Neptunus muistuttaa rakenteeltaan ja olemukseltaan hyvin paljon toista aurinkokunnan ulkolaidan planeettaa, Uranusta. Tiedot Neptunuksesta ovat tosin toistaiseksi osittain vajavaisia, sillä sen on ohittanut vain yksi avaruuusluotain, Voyager 2. Muilta osin tiedot Neptunuksesta perustuvat Maan pinnalta tai Maan kiertoradalta tehtyihin havaintoihin. Planeetan rakenne lienee samankaltainen kuin Uranuksella eli se koostuisi pääasiassa vedystä, heliumista ja vedestä (jäästä). Neptunus on kuitenkin Uranusta tiheämpi kappale, sillä sen ydin vaikuttaisi olevan suurempi ja koostuvan raudasta, nikkelistä ja silikaateista. Neptunuksen halkaisija on noin 50 000 kilometriä ja massaltaan se on hieman yli 17 kertaa Maan massainen kappale. Sen pyörähdysaika akselinsa ympäri eli paikallisen vuorokauden pituus on hieman yli 16 tuntia. Neptunus kiertää Auringon hieman alle 165 vuodessa ja sen keskimääräinen etäisyys Auringosta on noin 4,5 miljardia kilometriä. Lämpötila Neptunuksen kaasukehän pinnalla on noin – 220 astetta.

NASAn sivuilla on kattava tietopaketti Neptunuksesta ja sen ominaisuuksista:


Neptunuksen kaasukehässä on niin ikään paljon yhtäläisyyksiä Uranuksen vastaavan kanssa. Tämä koskee myös selkeintä Maan pinnalta nähtävää ominaispiirrettä eli planeetan väriä. Neptunus näkyy meille riittävän suurilla kaukoputkilla katsottuna sinertävänä kiekkona. Väri johtuu kaasukehän korkeasta metaanipitoisuudesta, joka sirottaa sinistä väriä tehokkaasti pitkin kaasukehää. Neptunuksen pinnalta on mitattu aurinkokunnan voimakkaimmat tuulet. Parhaimmillaan ne voivat olla peräti 2 000 km/h. Nopeat kaasukehän virtaukset johtuvat planeetan korkeasta sisäisestä lämmöstä. Virtaukset näkyvät planeetan pinnalla valkeina pilvinä tai pilvivyöhykkeinä. Varsinaisia pysyviä vyöhykkeitä, kuten Jupiterilla, ei Neptunuksen pinnalla kuitenkaan ole. Voimakkaita myrskyjä esiintyy planeetan pinnalla satunnaisesti. Niitä on havaittu sekä Voyager 2-luotaimen ohilennolla että avaruusteleskooppi Hubblella. Myrskyt ovat väriltään selvästi tummemman sävyisiä kuin planeetan muu pinta.

Myös avaruusteleskooppi Hubble pystyy näkemään yksityiskohtia Neptunuksen pinnalta.
Image credit: NASA, ESA, and M. H. Wong and J. Tollefson (UC Berkeley)

Muiden kaasuplaneettojen tapaan myös Neptunuksella on rengasjärjestelmä. Ensimmäiset viitteet niiden olemassa olosta saatiin, kun vanhoja planeetasta otettuja kuvia tutkittiin Uranuksen renkaiden löytymisen jälkeen vuonna 1977. Tuolloin todettiin mahdollinen rengashavainto vuonna 1968 tapahtuneen tähdenpeiton aikaan. Järjestelmälliset etsinnät käynnistyivät vuonna 1981, mutta kesti aina vuoteen 1984 ennen kuin renkaista saatiin tehtyä varmistettu havainto. Lopullinen vahvistus renkaiden olemassa ololle saatiin, kun Voyager 2-luotain ohitti Neptunuksen vuonna 1989. Neptunuksen renkaita on kaikkiaan 5 kappaletta ja ne ovat hyvin himmeitä. Renkaat sisältävät runsaasti hienoa pölymäistä materiaalia ja ne pysyvät radallaan lähistöllä olevien kuiden vaikutuksesta. Kuut ovat suurimmaksi osaksi mitä todennäköisimmin myös renkaissa olevan materiaalin alkulähde.  
Neptunuksella tiedetään olevan ainakin 14 kuuta. Näistä selvästi suurin on Triton, joka on aurinkokunnan 7. suurin kuu 2 700 kilometrin halkaisijallaan. Kuun löysi William Lassell 10. lokakuuta vain 17 päivää itse planeetan löytymisen jälkeen. Tritonin kiertoaika Neptunuksen ympäri on hieman alle 6 vuorokautta ja sen keskietäisyys planeetasta on noin 355 000 kilometriä. Tritonin erikoisin ominaispiirre on sen kiertorata Neptunuksen ympäri, joka on vastakkainen planeetan pyörimissuuntaan verrattuna. Tätä ilmiötä ei esiinny aurinkokunnan muilla suurilla kuilla. Syyksi tähän arvoidaan sitä, että Neptunus olisi aikanaan kaapannut kappaleen sen radan ulkopuolella sijaitsevalta Kuiperin vyöhykkeeltä. Kiertoradan suunta tarkoittanee, että Triton joko syöksyy aikanaan Neptunuksen pintaan tai hajoaa sen kiertoradalla. Tällöin Neptunuksen rengasjärjestelmä muodostuisi mahdollisesti yhtä kirkkaaksi ja suureksi kuin Saturnuksen järjestelmä. Tähän kulunee kuitenkin aikaa vielä parisen miljardia vuotta. Tritonin arvioidaan olevan pääasiassa kivestä koostunut kappale, sillä sen tiheys on melko suuri. Sillä on todennäköisesti kiinteä ydin ja vaippakerros kuten esimerkiksi Maallakin. Pintakerros on enimmäkseen jäätiköiden peittämä, jossa paikoitellen on painumia ja harjanteita. Kuulla on myös tulivuoria tai geysirejä, jotka purkavat ulos jäistä typpeä.
Toinen tunnettu kuu ennen Voyager 2-luotaimen ohilentoa oli Nereid, joka on kooltaan vain noin 340 kilometriä. Se löydettiin vuonna 1949. Nereidin kiertorata on epäkeskisempi kuin millään muulla aurinkokunnan tunnetulla kuulla. Sen etäisyys Neptunuksesta vaihtelee 1,35 miljoonan ja 9,60 miljoonan kilometrin välillä. Syyksi arvioidaan häiriötä, jonka vastakkaiseen suuntaan kiertävä Triton on aiheuttanut asettuessaan Neptunuksen kiertoradalle. Nereidin kiertoaika Neptunuksen ympäri on peräti yhden vuoden.
Muut kuut on löydetty vasta Voyager 2-luotaimen ohilennon yhteydessä tai sen jälkeen. Kuut ovat enimmäkseen hyvin pieniä lukuun ottamatta Proteusta, jonka halkaisija on jopa 420 kilometriä (suurempi siis kuin Nereid). Proteusta ei kuitenkaan ole helppo havaita Maan pinnalta sillä se heijastaa Auringon valoa vain 6 % ja on siten erittäin tumma kappale.

Voyager 2-luotaimen Tritonista ottamista kuvista on koottu mosaiikki, jossa näkyvät ne osat, joita luotain sai kuun pinnalta kuvattua.
Image credit: NASA/JPL/USGS

Ainoa Neptunuksen läheisyydessä käynyt avaruusluotain on siis toistaiseksi ollut Voyager 2, joka suoritti planeetan ohilennon vuonna 1989. Uusia luotainlentoja on harkittu, mutta ainakaan toistaiseksi sellaisesta ei ole saatu päätöstä aikaan. Voyager 2 ohitti Neptunuksen 25. elokuuta vuonna 1989 vain noin 5 000 kilometrin päästä sen pinnasta pohjoisnavan kohdalta. Luotain ohitti läheltä myös planeetan suurimman kuun, Tritonin, ennen poistumistaan aurinkokunnan ulkolaidalle. Voyager 2 tutki pääasiassa Neptunuksen renkaita, kaasukehää, magneettikenttää ja kuita. Luotaimen ohilennon jälkeen tietoja Neptunuksesta on siis tehty vain Maasta käsin.

Neptunus on planeetoista ainoa, jota ei voi edes hyvissä olosuhteissa nähdä paljain silmin. Sen kirkkaus vaihtelee + 7.7 ja + 8.0 magnitudin välillä. Planeetan voi kyllä havaita jo kiikareilla, mutta silloin se näkyy vain tähtimäisenä kohteena kuten aivan pienimmillä kaukoputkillakin. Se on siten kaikkein vaikein planeetoista havaittavaksi ja tunnistettavaksi. Sitä kirkkaampia aurinkokunnan kappaleista ovat jopa Jupiterin suuret kuut ja muutamat asteroidit (Ceres, Pallas, Vesta, Iris, Juno ja Hebe) niiden oppositioiden aikaan. Koska Neptunuksen näennäinen kokokin on vain hieman yli 2 kaarisekuntia, erottuu se levymäiseksi kappaleeksi vasta hieman suuremmilla kaukoputkilla. Planeetan väri tulee tosin näkyviin jo hieman helpommin. Neptunuksen suurimman kuun, Tritonin, voi myös nähdä jo suurehkoilla harratajakaukoputkilla, sillä sen kirkkaus on +13.5 magnitudia. Aivan helppoa se ei kuitenkaan ole, koska ne näkyvät näin kaukaa katsottuna hyvin lähellä toisiaan. Neptunus sijaitsee tällä hetkellä Vesimiehen tähdistössä ja pysyykin siellä seuraavat lähivuodet kohoten vuosi vuodelta hieman korkeammalle horisontista. Parhaiten Neptunus näkyy loppusyksyisin ja alkutalven aikana.

Maan pinnalta Neptunus jää mitättömäksi pisteeksi jopa kohtuullisen hyvillä harrastavälineillä. Suurin kuu Triton tulee kuitenkin näkyviin varsin selvästi. Kevola, Paimio, 30.9.2015. © Jani Laasanen.

Kuvamateriaalin lähde mainittu kuvan yhteydessä. 

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

URANUS

Aurinkokuntamme planeetat on suurelta osin jo esitelty tässä blogin ensimmäisen vuoden aikana, mutta kaksi melko tuntematonta kaasupalloa olisi vielä jäljellä. Aloitamme tällä kertaa Uranuksesta ja jatkamme ensi viikolla vielä kauemmas Neptunukseen. Molemmat planeetat ovat hyvin samankaltaisia kaasujättiläisiä, eikä kumpaakaan niistä tunnettu vielä esihistoriallisella ajalla.
Uranuksen tapauksessa sen havaintohistoria alkaa kuitenkin jo ennen planeetan varsinaista löytämistä. Joissain lähteissä on esitetty epäilyjä siitä, että Uranus olisi havaittu jo antiikin Kreikassa joko Hipparkhoksen tai Ptolemaioksen toimesta. Ensimmäinen varman havainnon siitä teki kuitenkin englantilainen tähtitieteilijä John Flamsteed vuonna 1690. Hän havaitsi tätä tähtimäisen näköistä kohdetta muutamia kertoja ja luetteloi sen tähtikartastoonsa tähtenä nimellä 34 Tauri. Vuosien 1750 ja 1769 välisenä aikana ranskalainen tähtitieteiljä Pierre Lemonnier havaitsi puolestaan Uranusta useita kertoja, mutta ei huomannut sen hidasta liikettä taivaalla. Myös muutaman muun tuon ajan tähtitieteilijän muistiinpanoista löytyy todennäköisiä merkintöjä Uranuksesta. Varsinainen kunnia Uranuksen löytämisestä lankeaa kuitenkin William Herschelille, joka 13. maaliskuuta vuonna 1781 havaitsi taivaalla kohteen, joka näytti hänen suurella kaukoputkellaan hieman erilaiselta kuin tavalliset tähdet. Hän itse oletti kohteen olevan kaukaisen komeetan, mutta suuren suomalaisen tähtitieteilijän, Anders Johan Lexellin, laskelmien ansiosta, kohde paljastui saman vuoden elokuussa uudeksi planeetaksi. Myös muiden tähtitieteilijöiden tarkistuslaskelmat osoittivat samaa ja hyvin nopeasti tämä uusi kappale tunnustettiin siis uudeksi planeetaksi. Planeetta oli samalla ensimmäinen uusi aurinkokunnan suuri kiertolainen esihistoriallisen ajan jälkeen ja löytämisestä seurasi tietysti aikamoinen nimeämisfarssi, joka kesti lopulta kymmeniä vuosia. Herschel itse nimesi löytämänsä kappaleen Yrjön tähdeksi ja hieman myöhemmin Yrjön planeetaksi Englannin kuninkaan kunniaksi. Nimeä ei kuitenkaan koskaan käytännössä käytetty Englannin ulkopuolella. Vuonna 1784 Jerome Lalande ehdotti planeetan nimeksi sen löytäjää Herscheliä ja tätä nimeä alettiin käyttää puolestaan Ranskassa. Muualla tälle uudelle planeetalle ehdottiin muun muassa nimiä Astraea, Cybele, Neptunus, Hypercronius, Transaturnis ja Minerva. Saksassa kuitenkin vaikutusvaltainen Berliner Astronomiches Jahrbuchin päätoimittaja, Johann Bode, pyrki jo vuonna 1782 sitomaan nimen muihin planeettoihin nimeällä sen antiikin Kreikan taivaan jumalan, Uranoksen, mukaan (muut planeetat on tosin nimetty roomalaisten jumalien mukaan). Boden ehdottaman nimen käyttö yleistyikin kohtuullisen nopeasti muualla paitsi Englannissa ja Ranskassa. Siitä huolimatta kesti aina 1820-luvulle saakka ennen kuin Uranuksesta tuli selvästi käytetyin nimi tähtitieteellisissä julkaisuissa. Viimeisimpänä kuningas Yrjön nimestä luopui Englannin kuninkaallinen merialmanakkatoimisto, joka vihdoin vuonna 1850 siirtyi käyttämään planeetasta nimeä Uranus.


Uranus näytti Voyager 2-luotaimen ohituksen aikana tasaisen sinertävältä kaasupallolta.
Image credit: NASA/JPL-Caltech

Uranus on kaukaisena planeeettana ollut aina varsin tuntematon taivaankappale, eivätkä tiedot siitä vieläkään ole mitenkään täydellisiä. Erityisesti sen sisäisessä rakenteessa on vielä paljon tutkittavaa. Kiertoradan ominaisuuksien puolesta sen massa ja koko on toki voitu arvioida melko tarkasti jo suhteellisen varhain. Näiden tietojen perusteella on voitu päätellä Uranuksen olevan vedystä, heliumista ja vedestä (jäästä) koostuva kaasujättiläinen. Planeetan tiheys on noin 1,3 kertaa veden tiheys, joten se on aurinkokuntamme toiseksi ”kevein” planeetta Saturnuksen jälkeen. Halkaisijaltaan Uranus on hieman yli 50 000 kilometriä ja massaltaan noin 14,5 kertaa Maan massainen. Planeetan kiertoaika Auringon ympäri on melko tarkalleen 84 vuotta ja keskimääräinen etäisyys siitä lähes 3 miljardia kilometriä. Planeetan kaasukehän pinnalla lämpötila on noin – 220 astetta. Uranuksen pyörähdysaika oman akselinsa ympäri on hieman yli 17 tuntia. Uranuksen poikkeavin piirre muihin aurinkokunnan planeettoihin verrattuna on sen pyörähdysakselin kallistuma, joka on peräti 98 astetta (tai näennäisesti 82 astetta). Yleisin selitys kallistumaan on ollut suuren protoplaneetan törmääminen siihen aurinkokunnan syntyvaiheessa, mutta muitakin teorioita on esitetty.

NASAn sivuilta löytyy runsaasti perustietoa Uranuksesta:


Uranuksen näkyvä pinta muodostuu sen kaasukehän yläosasta. Maan pinnalta suurellakin kaukoputkella katsottuna se näyttää käytännössä tasaisen sinertävältä kiekolta. Sinertävä väri johtuu kaasukehän melko korkeasta metaanipitoisuudesta (noin 2 %). Metaani nimittäin sirottaa sinistä valoa kaikkialle jättäen punaisen värin pimentoon. Ennen Voyager 2-luotaimen ohilentoa vuonna 1986 oletettiin, että Uranuksen kaasukehässä ei ole samanlaisia vyöhykkeitä tai myrskyjä kuin Jupiterin ja Saturnuksen pinnalla. Voyager kuitenkin havaitsi pienipiirteisiä pilvimuodostelmia ohilennon aikana, jotka avaruusteleskooppi Hubblen ottamissa valokuvissa pystyttiin vahvistamaan 1990-luvulla. Hubblen ottamista kuvista voitiin myös havaita pilvivyöhykkeiden voimistuneen vuosien kuluessa. Myöhemmin kaasukehästä on havaittu myös metaanimyrskyjä ja revontulia, jotka näkyvät valkoisina pilkkuina Uranuksen pinnalla. Erilaisten pinnalla tapahtuvien huomattavien muutosten perusteella onkin oletettu, että myös Uranuksella on sen etäisyydestä huolimatta jonkinlainen kiertoaikaan perustuva vuodenaikajärjestelmä. Pitkän kiertoajan vuoksi nykyinen havaintosarja on kuitenkin aivan liian lyhyt, jotta tarkempia johtopäätöksiä voitaisiin vielä tehdä.

Uranuksen myrskyjen yksityiskohtia voi havaita infrapuna-aallonpituuksilla myös Maan pinnalta.
Image credit: Lawrence Sromovsky, University of Wisconsin-Madison/W.W. Keck Observatory

Uranuksella on Saturnuksen tapaan rengasjärjestelmä, vaikkakin paljon vaatimattomampi. Renkaat löydettiin vuonna 1977, kun tutkimusryhmä halusi selvittää tähdenpeiton avulla Uranuksen kaasukehän ominaisuuksia. Havaintoryhmän yllätykseksi he huomasivat mittauksissaan tähden kadonneen useita kertoja sekä ennen peittymistään että sen jälkeen. Varmistus tutkimusryhmän tuloksille saatiin Voyager 2-luotaimen avulla. Kaikkiaan Uranuksella on 13 rengasta, joista suurin osa on vain parisen kilometriä leveitä. Suurin ja kirkkain rengas sijaitsee järjestelmän sisäosissa ja se on leveydeltään 2 500 kilometriä. Myös uloimpana sijaitsevat rengasjärjestelmät ovat varsin leveitä, mutta ne ovat toisaalta erittäin harvaa materiaalia. Kaikki renkaat ovat vain 100-200 metriä paksuja kerroksia erilaista kivi- ja jäämateriaalia. Renkaiden materiaali lienee peräisin Uranuksen kuista, joita tunnetaan nykyään 27 kappaletta. Uranuksen kuista vain 5 tunnettiin ennen Voygaer 2-luotaimen ohilentoa. Kaksi suurinta kuuta, Titania ja Oberon, havaittiin kuitenkin jo vuonna 1787 eli vain muutaman vuoden itse planeetan löytämisen jälkeen. Kuut löysi itse planeetan löytäjä William Herschel. Kolme muuta suurehkoa kuuta on löydetty vuosina 1851 (Ariel ja Umbriel) ja 1948 (Miranda). Voyager 2-luotain löysi ohilennon aikana vuonna 1986 peräti 11 kuuta lisää.
Suurin Uranuksen kuista on Titania, jonka halkaisija on lähes 1 600 kilometriä. Se on aurinkokunnan 8. suurin kuu. Titania on tyypillinen vesijäästä ja kivimateriaalista koostuva kuu, jonka pintaa koristelevat erilaiset jäiset railot ja kraatterimuodostelmat. Sen kiertoaika Uranuksen ympäri on hieman alle 9 vuorokautta ja keskimääräinen etäisyys 435 000 kilometriä. Uranuksen toiseksi suurin kuu, Oberon, on lähes Titanian kokoinen ja halkaisijaltaan hieman yli 1 500 kilometriä. Se kiertää Uranusta noin 580 000 kilometrin päässä, jossa sen kiertoajaksi planeetan ympäri tulee 13,5 vuorokautta. Myös Oberon on Titanian kaltainen tyypillinen vesijäästä ja kivestä koostuva murikka, jota täyttävät lukuisat kraatterit.

Kuvia Uranuksen kuista on vain vähän saatavissa, sillä 1 500 kilometrin kokoisen kappaleen kuvaaminen Maan pinnalta on varsin haastavaa. Tämä kuva on vuodelta 1986 Voyager 2-luotaimen matkalla Uranuksen ohi.
Image credit: NASA/JPL

Ainoa Uranuksen läheisyydessä käynyt avaruusluotain on siis toistaiseksi ollut Voyager 2, joka suoritti planeetan ohilennon vuonna 1986. Uusia luotainlentoja on harkittu, mutta ainakaan toistaiseksi sellaisesta ei ole saatu päätöstä aikaan. Voyager 2 ohitti Uranuksen 24. tammikuuta vuonna 1986, kun se lähimmillään kävi noin 80 000 kilometrin päässä planeetan pilvikerroksen yläosasta. Ohilento oli onnistunut ja toi merkittävästi lisätietoa Uranuksen toiminnasta ja sen olosuhteista. Vasta tuolloin saatiin selvitettyä edes planeetan pyörähdysaika akselinsa ympäri. Muita merkittäviä havaintoja olivat 11 uuden kuun löytyminen ja rengasjärjestelmän varmistaminen. Lisäksi Voyager 2 tutki planeetan kaasukehän ominaisuuksia ja sen kemiallista koostumusta sekä magneetttikentän ominaisuuksia. Tämän jälkeen Uranuksen tutkimus on ollut Maasta tehtyjen ja Hubble-avaruusteleskoopin tekemien havaintojen varassa.

Myös tavallinen kansalainen voi nähdä Uranuksen suhteellisen helposti, sillä se näkyy hyvissä olosuhteissa jopa paljain silmin. Toisaalta se näyttäytyy meille himmeänä tähtimäisenä kohteena, jolloin sen tunnistaminen on erittäin vaikeaa. Uranuksen löytymistä helpottavat hyvä etsintäkartta ja kiikarit. Kaukoputkella Uranus alkaa paljastua planeetaksi, kun sen tähtimäisyys muuttuu kaukoputken koon suurentuessa yhä enemmän ja enemmän levymäiseksi kiekoksi. Jo melko pienellä tai keskikokoisella (noin 10-15 cm) kaukoputkella myös sen sinertävä väri tulee näkyviin helposti. Vielä suuremmalla kaukoputkella voi nähdä myös Uranuksen suurimmat kuut, joiden kirkkaus on noin + 13-14 magnitudia. Tätä enempää ei Uranuksesta voi käytännössä nähdä harrastajavälineillä. Tällä hetkellä ja myös lähitulevaisuudessa Uranus on näkyvissä Kalojen tähdistössä. Suomen näkökulmasta katsottuna Uranus näkyy taivaalla mainiosti seuraavat 30-40 vuotta.

Uranus ja uloin sen viidestä kuusta, Oberon, Paimion Kevolasta kuvattuna. Toinen suuri kuu, Titania, on juuri Uranuksen yläpuolella olevan tähden vierellä kadoten sen valoon. Kevola, Paimio, 30.9.2015. © Jani Laasanen.

Kuvamateriaalin lähde mainittu kuvan yhteydessä.