torstai 30. marraskuuta 2017

HUBBLEN MAAILMA

Kun ajatellaan tähtitiedettä ja avaruutta, niin varmasti merkittävin modernin ajan yleistä mielipidettä muokannut yksittäinen asia on avaruusteleskooppi Hubble. Sen ottamat kuvat ovat hämmästyttäneet verkkokalvojamme vuosi vuoden perään tuoden jatkuvasti jotain uutta tietoa maailmankaikkeudesta. Hubblen lähetettiin kiertoradalle 1990-luvun alussa, jolloin sen ensimmäiset kuvat julkaistiin juuri sopivasti internetin läpimurron kynnyksellä. Siten kuvat myös tavoittivat suuren yleisön aivan eri tavalla kuin aikaisemmin, vaikka vaikeuksiakin Hubblen kanssa aluksi oli.

Hubblen historian voidaan katsoa alkaneen jo silloin, kun avaruuslentojen katsottiin tulevan mahdolliseksi. Jo vuonna 1946 Lyman Spitzer esitteli artikkelissaan kaukoputken sijoittamista avaruuteen. Hän kuvaili siinä avaruudessa sijaitsevan observatorion etuja, jolloin ilmakehän väreily ei haittaisi havaintoja. Spitzer kuvaili myös mahdollisuuksia tehdä havaintoja infra- ja ultravioletin aallonpituuksilla, jotka muuten suodattuvat osittain pois ilmakehän vaikutuksesta. Spitzer käyttikin suurimman osan urastaan avaruusteleskooppien kehittämiseen ja ansioistaan avaruuteen laukaistiinkin vuonna 2003 hänen nimeään kantava infrapunateleskooppi, Spitzer.

Hubblen varsinainen suunnittelu käynnistyi 1970-luvulla, mutta rahoituksen puutteen vuoksi suunnittelu eteni varsin epätasaisesti. Kiertoradalle tämä 2,4 metrinen (pääpeilin halkaisija) avaruusteleskooppi pääsi vasta 24. huhtikuuta vuonna 1990. Vastoinkäymiset ja viivästymiset teleskoopin osalta eivät päättyneet vielä tähänkään, sillä ensimmäisistä testikuvista havaittiin, että ne olivat epätarkkoja. Syyksi paljastui peili, joka oli hiottu väärin. Korjaava huoltolento saatiin tehtyä vasta vuonna 1993, mutta tämän jälkeen Hubblen teleskooppi on toiminut varsin hyvin ja tuottanut valtavan määrän hienoja kuvia katseltavaksemme. Hubblen alkuperäiseksi käyttöiäksi määriteltiin noin 15 vuotta, joka täyttyi vuonna 2005. Käyttöikä on kuitenkin ylittänyt kaikki odotukset ja Hubble toimii edelleen erinomaisesti. Tämän hetken arvion mukaan Hubble voisi olla kiertoradalla jopa 2030-luvulle asti. Jo sitä ennen Hubblen ”korvaajaksi” avaruuteen lähetetään kuitenkin James Webb -avaruusteleskooppi, jonka tavoitteellinen laukaisu on keväällä 2019.

Lopuksi vielä pieni valikoima Hubblen parhaita kuvia. Mukaan mahtuisi luonnollisesti moninkertainen määrä toinen toistaan kiinnostavampia kohteita, mutta eräänlainen TOP 10 lista tämäkin nyt voisi olla.

HUBBLE TOP 10

10. Butterfly Nebula / Perhossumu / NGC 6302


Perhossumu on avaruusteleskooppi Hubblen ”testikuva” vuoden 2009 huoltolennolla. Tälloin Hubbleen asennettiin myös uusi laajemman kuvakentän omaava kamera (WFC3). Kohde eli Perhossumu oli valittu sen näyttävyyden ja sopivan koon perusteella uutta kameraa varten. Perhossumu on niin sanottu planetaarinen sumu, joka syntyy auringonkaltaisen tähden singotessa kuorikerroksensa avaruuteen elinkaarensa lopussa. Tähdestä jää jäljelle vain valkoinen kääpiö, mutta avaruuteen sinkoutuva muu aines näyttäytyy Linnunradallamme kauniina muotoina joidenkin kymmenien tuhansien vuosien ajan. Tämä sumu on iältään noin 2 200 vuotta eli se on syntynyt hieman ennen ajanlaskumme alkua. Perhossumu sijaitsee Skorpionin tähdistössä noin 3 800 valovuoden päässä meistä. Meidän Aurinkoa vastaava kohtalo odottaa vasta noin 5 miljardin vuoden kuluttua.

Perhossumu Skorpionin tähdistössä kuuluu ehdottomasti Hubblen kuvista näyttävimpiin.
Image credit: By NASA, ESA and the Hubble SM4 ERO Team, via Wikimedia Commons

9. A Rose made by galaxies / Ruusugalaksi / UGC 1810 + UGC 1813

Andromedan tähdistöstä löytyy varmasti yksi taivaan kauneimmista galaksipareista, jotka tunnetaan myös yhteisnimellä Ruusugalaksi. Tässä 300 miljoonan valovuoden päässä olevassa tapahtumassa on kyseessä kahden spiraaligalaksin lähiohitus. Pienempi galakseista on menettänyt kohtaamisessa suuren osan kevyestä kaasusta ja jäljelle on jäänyt vain keskuspullistuma ja sitä lähinnä olevat spiraalin tyngät. Suurempi galaksi on säilyttänyt pääosan muodostaan, mutta sitäkin koristelevat erilaiset vuorovesihännät sekä varsinkin galaksin yläosassa näkyvät siniset nuorten tähtien alueet. Uudet tähtien syntymäalueet ovat syntyneet, kun ohikiitävä galaksi on aiheuttanut muutoksia kaasu- ja pölypilviin, joissa niiden tiivistyminen on käynnistynyt uusien tähtien alkioiksi. Tämäkin galaksien välinen kosminen kohtaaminen tulee kestämään vielä satoja miljoonia vuosia ennen kuin ne lopullisesti yhdistyvät.

Ruusugalaksin muodot ovat syntyneet kahden galaksin lähiohituksessa.
Image credit: By NASA, ESA, and the Hubble Heritage Team (STScI/AURA), via Wikimedia Commons

8. Sombrero Galaxy / Messier 104

Sombrerogalaksi on yksi oman galaksijoukkomme (Neitsyen galaksijoukko) kiinnostavista galakseista. Sen poikkeuksellisen kirkas halo (kirkas kehä) varsinaisen galaksin ympärillä ja galaksin tasossa oleva vahva ja tumma pölypilvi ovat houkuttaneet myös Hubblen valokuvaamaan galaksia. Juuri nämä ominaisuudet ovat antaneet sille myös sen lempinimen, Sombrerogalaksi. Galaksin ytimessä sijaitsee myös poikkeuksellisen suuri keskuspullistuma, joka tarkoittanee siellä lymyilevän harvinaisen suuren supermassiivisen mustan aukon. Vaikka galaksin koko on likimääräisesti vain puolet omasta Linnunradastamme on sen ympäriltä löydetty lähes kymmenen kertaa enemmän pallomaisia tähtijoukkoja kuin omasta galaksistamme. Myös tämä ominaisuus tekee Sombrerogalaksista poikkeuksellisen.

Sombrerogalaksin pölyvyön yksityiskohdat näkyvät hyvin kirkasta taustaa vasten.
Image credit: By NASA/ESA and The Hubble Heritage Team (STScI/AURA), via Wikimedia Commons

7. V838 Monocerotis echoes

6. tammikuuta vuonna 2002 havaittiin taivaalla Yksisarvisen tähdistössä jotain poikkeuksellista. Tätä V838 Monocerotiksen nimellä tunnettua tähteä seurasi myös Hubble seuraavien kuukausien aikana. Tähden kirkastuminen näytti aluksi tavanomaiselta novalta, mutta tarkemmat havainnot paljastivat sen olevan todennäköisesti hyvin poikkeuksellinen, ns. punainen nova. Punaiset novat ovat kaksoistähtijärjestelmiä, joissa kirkastuminen syntyy tähtien yhdistyessä. Yhdistymisessä uuden tähden pinta laajenee ja viilenee huomattavasti aiheuttaen lähinnä infrapuna-alueella näkyvän valokaiun. Hubblen ottama kuva paljastaa yksityiskohtaisesti tämän erikoisen näkymän taivaalta. Vastaavia punaisia novia tunnetaan vain muutamia ja näistäkin osa on havaittu muista galakseista. Mittausten ja ennusteiden mukaan vastaava tapahtuma tulee tapahtumaan vuonna 2022 Joutsenen tähdistössä sijaitsevassa KIC 9832227 tähdessä.

Punaisen novan valokaiku näkyy tyylikkäänä sumuna tähtienvälisen avaruuden pölypilvissä.
Image credit: By NASA and The Hubble Heritage Team (AURA/STScI), via Wikimedia Commons

6. Hubble Extreme Deep Field

Hubble Extreme Deep Field on ”syvin” syvän taivaan kuva, joka toistaiseksi on taivaalta otettu. Kuvan tarkoituksena on ollut nähdä mahdollisimman kauas menneisyyteen, lähelle aikaa jolloin ensimmäiset galaksit ovat syntyneet. Kuvan alue sijaitsee Sulatusuunin tähdistössä eteläisellä pallonpuoliskolla taivaan kohdassa, jossa Linnunradan tähtiä on mahdollisimman harvassa. Kuvakentän koko on vain 2,3 x 2 kaariminuuttia, mutta siitä huolimatta Extreme Deep Field sisältää lähes 10 000 kohdetta, joista suurin osa on galakseja. Kuvan nuorimmat galaksit ovat syntyneet vain noin 450 miljoonaa vuotta alkuräjähdyksen jälkeen eli kuvassa nähdään menneisyyttä jopa yli 13 miljardin vuoden päähän.

Hubble Extreme Deep Field paljastaa maailmankaikkeuden menneisyyden katsomalla taaksepäin yli 13 miljardin vuoden päähän.
Image credit: By NASA, ESA, H. Teplitz and M. Rafelski (IPAC/Caltech), A. Koekemoer (STScI), R. Windhorst (Arizona State University), and Z. Levay (STScI), via Wikimedia Commons

5. Whirlpool Galaxy / Pyörregalaksi / Messier 51

Pyörregalaksi on galaksien joukossa häikäisevä kaunotar useista syistä. Ensinnäkin se on melko kirkas ja suurikokoinen spiraaligalaksi, jonka selkeät spiraalihaarat näkyvät suoraan ylhäältä päin. Toiseksi se on vuorovaikutuksessa toisen voimakkaan spiraalihaaran kärjen takana näkyvän kääpiögalaksin kanssa. Kohde on yksi tunnetuimmista kohteista taivaalla. Hubblen ottamasta kuvasta paljastuu kuinka joitain satoja miljoonia vuosia sitten tapahtuneen ohituksen vaikutuksesta on Pyörregalaksin spiraalihaaroissa oleva kaasu kerääntynyt yhteen, jolloin voimakas tähtien syntyprosessi on käynnistynyt. Vaikka prosessi on jo hieman hidastunut, näkyy uusien tähtien syntyalueita erityisesti kääpiögalaksin puoleisten spiraalien osissa. Kääpiögalaksin ympärillä on lisäksi nähtävissä heikkoa kaasumaista hehkua, joka on galakseista irronnutta materiaalia ohituksen seurauksena. Galaksien törmäysprosessi jatkuu edelleen ja noin 50 – 100 miljoonan vuoden kuluttua ne kohtaavat jälleen toisensa.

Pyörregalaksin pölypilvet ja tähtien syntymäalueet näkyvät selvästi Hubblen kuvassa.
Image credit: NASA and European Space Agency, via Wikimedia Commons

4. Crab Nebula / Rapusumu / Messier 1

Hubblen kuvista laadittu mosaiikki Rapusumusta paljastaa voiman, joka repii tähden riekaileiksi sen päättäessä päivänsä supernovana. Rapusumun aiheuttanut supernova näkyi taivaalla Härän tähdistössä lähes tuhat vuotta sitten, jolloin mm. kiinalaiset tähtitieteilijät havainnoivat sen ilmestymistä ja katoamista vuonna 1054 jopa päivänvalossa. Tänä päivänä räjähdyksen jäännökset näkyvät monimuotoisena sumuna, joka on jo levinnyt avaruuteen 11 valovuoden laajuiselle alueelle. Laajentuminen jatkuu edelleen 1500 kilometrin sekuntinopeudella. Sumun keskustassa sijaitsee räjähtäneen tähden jäännös, neutronitähti, jonka halkaisija on ainoastaan 10 kilometriä. Tästä huolimatta sen massa on Aurinkoon verrattuna noin kaksinkertainen.

Rapusumu on tunnetuin esimerkki räjähtäneen tähden eli supernovan jäänteistä.
Image credit: NASA, ESA, J. Hester and A. Loll (Arizona State University) (HubbleSite: gallery, release.), via Wikimedia Commons

3. Messier 82 / Sikarigalaksi

Messier 82 eli Sikarigalaksi on tyypillinen ja samalla myös lähin esimerkki niin sanotusta tähtiryöppygalaksista. Hubble on kuvannut tästä erikoisesta galaksista mosaiikkikuvan, joka sisältää niin näkyvän valon kuin infrapunankin aallonpituuksia. Galaksin kirkas kiekko näkyy paremmin näkyvässä valossa ja galaksin ylä- ja alapuolella sinkoutuva hehkuvan kuuma kaasu infrapunavalossa. Galaksi on aktiivinen noin 500 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneen toisen galaksin (Messier 81) lähiohituksen vuoksi. Ohituksen seurauksena galaksin keskustassa käynnistyi voimakas tähtien syntyprosessi, joka jatkuu edelleen. Galaksin ytimessä syntyykin tällä hetkellä uusia tähtiä 10 kertaa enemmän kuin koko Linnunradassa yhteensä.

Hubblen mosaiikkikuva ns. Sikarigalaksista, jossa on paljon aktiivista toimintaa toisen galaksi lähiohituksen seurauksena.
Image credit: NASA, ESA, and The Hubble Heritage Team (STScI/AURA), via Wikimedia Commons

2. Infrared view of Horsehead Nebula

Avaruusteleskooppi Hubblen kuvauskyky ei siis rajoitu pelkästään näkyvän valon alueelle, vaan sillä on mahdollisuus myös infrapunan aallonpituudella otettaviin kuviin. Malliesimerkki tästä on äärimmäisen tarkka kuva Orionin tähdistössä sijaitsevasta hyvin tunnetusta Hevosenpääsumusta (Barnard 33). Näkyvän valon alueella sumu on hyvin tumma ja se koostuukiin lähinnä tähtienvälisestä pölystä ja kaasusta, joka ei ole minkään tähden valaisema. Taivaalta se erottuu vain sen vuoksi, että sumun taustalla loistaa punertava vetypilvi, IC 434. Infrapunan aallonpituudella otettu kuva antaa mahdollisuuden tarkastella Hevosenpääsumua aivan eri näkökulmasta, kun pölyn ja kaasun yksityiskohdat tulevat näkyviin.

Hevosenpääsumu infrapunan aallonpituudella.
Image credit: ESA/Hubble, via Wikimedia Commons

1. Pillars of Creation – Luomisen pilarit

Luomisen pilarit lienee Hubblen tunnetuin kuva. Alkuperäinen kuva tuosta Käärmeen tähdistössä sijaitsevasta kaasusumusta on otettu 1. huhtikuuta vuonna 1995 avaruusteleskoopin varhaisina vuosina. Kuvan ajoitus sopi täydellisesti internetin vallankumoukselliseen etenemiseen 1990-luvun puolivälin aikoihin ja siten kuva päätyikin nopeasti laajempaan jakeluverkostoon kuin mikään avaruuskuva aiemmin ja tuli tunnetuksi ympäri maailmaa. Kuva on saanut nimensä pitkistä pylväsmäisistä pilareista, joiden kärjistä hehkuu aavemaista valoa. Pilarit ovat todellisuudessa tiheää kaasua, joiden kohdalla on syntymässä uusia tähtiä. Pilarit erottuvat taustastaan selkeästi, sillä toisten vastasyntyneiden tähtien säteilypaine on puhaltanut keveimmät kaasut tiheän kaasukerroksen ympäriltä pois. Pilarien sisällä olevien tähtialkoiden syntymän jälkeen myös nämä pilarit katoavat. Hubble on kuvannut pilareista uusintaversion vuonna 2014.

Luomisen pilarit vuoden 2014 versiossa.
Image credit: NASA, ESA, and the Hubble Heritage Team (STScI/AURA, via Wikimedia Commons

 




tiistai 31. lokakuuta 2017

KESKITALVEN TÄHTITAIVAS 2017-2018

Mikäli blogini aiheena olisi sateet ja harmaus, kertyisi kuvamateriaalia ja tekstiä huomattavasti helpommin kuin nykyisin. Valitettavasti tähtitaivaan kuvaaminen edellyttää kuitenkin sekä kirkkaita öitä että itselleni sopivia aikatauluja, joten materiaalia uusiin kirjoituksiin kertyy melko verkkaista tahtia. Pyristellään kuitenkin jälleen eteenpäin ja katsotaan mitä taivaalla voisi nähdä talven aikana, jos vain sinne pilviin jonkinlainen kolo ilmestyisi vähänkään pidemmäksi aikaa.


Helpoin taivaalla näkyvä tunnistettava kohde on tietysti Kuu, jonka vaiheet vaikuttavat myös siihen kuinka hyvin himmeämmät kohteet näkyvät. Tämän vuoksi on ihan hyvä tietää minkälaiset olosuhteet ovat suurin piirtein odotettavissa, jos taivaalle katselee. Talven täysikuut osuvat tällä kertaa seuraaville päiville: 4. marraskuuta kello 07:23, 3. joulukuuta kello 17:47, 2. tammikuuta kello 04:24 ja 31. tammikuuta kello 15:27. Näistä viimeisimmän täysikuun yhteydessä eli 31. tammikuuta tapahtuu kuunpimennys, joka kuitenkin jää Suomesta katsottuna käytännössä kokonaan näkemättä, sillä Kuu ei vielä pimennyksen aikaan ole noussut. Aivan etelärannikolta voi olla mahdollista nähdä osittaisen pimennysvaiheen viimeiset minuutit, jos taivas ja näkyvyys ovat täysin kirkkaita horisonttiin saakka. Uuden kuun ajat ovat vastaavasti 18. marraskuuta kello 13:42, 18. joulukuuta kello 08:30 ja 17. tammikuuta kello 04:17.

Kuu on yksi taivaan tutuimmista kohteista. Sen pinnan kraattereita erottaa hyvin jo kiikareilla. Kevola, Paimio, 8.3.2014.

Merkurius ilmestyy taivaalle aamuhämärän aikoihin muutamia päiviä ennen joulua. Se nousee kaakon suunnalta reilun tunnin ennen Aurinkoa näkyen hyvin matalalla horisontissa. Parhaiten se näkyy aivan vuodenvaihteen tienoilla, mutta silloinkin se ehtii riittävän pimeässä vain reilun viiden asteen korkeudelle horisontista, joten havaintoyrityksiin kannattaa käyttää kiikareita (kunhan Aurinko on edelleen horisontin alapuolella). Tammikuun 10. päivään mennessä Merkurius katoaa jälleen Auringon valoon.

Venus on näkynyt syksyn aikana erinomaisesti kirkkaana aamutaivaalla. Planeetta kuitenkin katoaa Auringon läheisyyteen heti marraskuun alussa, eikä sen jälkeen näy Suomessa lainkaan ennen ensi kevättä. Venus ja Jupiter ovat aamuhämärän tunteina 13. marraskuuta selvästi alle kuun läpimitan päässä toisistaan ja ne mahtuvat kaukoputkella katsottaessa samaan näkökenttään. 17. marraskuuta Kuu, Venus ja Jupiter näkyvät juuri ennen auringonnousua lähellä toisiaan.

Mars näkyy koko talven matalalla aamutaivaalla. Planeetta on kuitenkin melko himmeä, sillä se sijatsee edelleen hyvin kaukana Maasta. Mars liikkuu talven aikana hiiljalleen Neitsyen tähdistöstä Vaa'an kautta Skorpionin tähdistöön. Kuu on lähellä Marsia 15. marraskuuta, 14. joulukuuta ja 11. tammikuuta.

Mars on tällä hetkellä melko kaukana Maasta ja näkyy tänä talvena melko himmeänä kohteena etelätaivaalla. Kevola, Paimio, 8.3.2014.

Jupiter ilmestyy heti marraskuun alkupuolella niin ikään aamutaivaalle. Se näkyy talven ajan matalalla Vaa'an tähdistössä. Jupiter ja Mars ovat hyvin lähellä toisiaan aamuyöstä 7. tammikuuta, jolloin ne voi nähdä kaukoputkella samassa näkökentässä. Kuu on puolestaan lähellä Jupiteria 17. marraskuuta, 15. joulukuuta ja 11. tammikuuta.

Saturnus on talven ajan lähellä Aurinkoa, eikä käytännössä ole havaittavissa.

Uranus ja Neptunus näkyvät molemmat talvella kiikareilla tai kaukoputkella. Neptunus alkaa hiljalleen vuodenvaihteen jälkeen kadota iltahämärän valoihin. Molemmat ovat kaukaisimpina planeettoina kuitenkin luonnollisesti niin himmeitä, että niiden tunnistaminen tähtien joukosta on vaikeaa. Apuna kannattaa käyttää hyvää tähtikarttaa.

Tarkemmat etsintäkartat ja tietoa taivaankappaleista löytyy myös Tähtitieteellisen yhdistyksen, Ursan, sivuilta: https://www.ursa.fi/taivaalla/tahtitaivas-tanaan.html

Joulukuussa voi nähdä tavanomaista runsaammin tähdenlentoja, kun yksi vuoden parhaimmista meteoriparvista on aktiivisimmillaan. Geminidien parven maksimi on tänä vuonna 14.-15. joulukuuta välisenä yönä, jolloin taivaalla voi näkyä jopa 70 meteoria tunnissa (jos vain sää on kirkas). Kuukaan ei haittaa havaintoja. Geminidien meteorit ovat usein melko hitaita ja kirkkaita ja ne saattavat jättää myös vanoja peräänsä.

Geminidien tähdenlentoja näkyy joulukuun puolivälissä. Tässä kuvassa kuitenkin loppukesän perseidi. Kuninkoja, Turku, 11.8.2017.

Talven pimeinä öinä taivas on täynnä myös asteroideja, joista monet näkyvät jo hyvillä kiikareillakin. Pistemäisinä kohteina niiden tunnistaminen vaatii kuitenkin hyvän tähtikartan. Myös eri öinä valokuvaaminen paljastaa niiden liikkeen tähtien suhteen. Keskitalvella oppositiossa (eli lähinnä Maata olevassa pisteessä) olevia astedoideja ovat mm. (44) Nysa marraskuun alussa (kirkkaus + 9.6 magnitudia) Valaan tähdistössä ja (349) Dembowska joulukuun alussa (+ 9.6 magnitudia) Härän tähdistössä. Näitä kirkkaampi on kuitenkin asteroidi (7) Iris, jonka oppositio oli juuri lokakuun puolella. Asteroidi on siitä huolimatta vielä kirkkaudeltaan noin + 7 magnitudia ja näkyy helposti jo pienillä kiikareillakin. Iris löytyy marraskuun alkupuolella Oinaan tähdistöstä.

Asteroidien etsimisessä voi käyttää apuna Heavens-aboven sivustoa ja sen etsintäkarttoja.

Syksyn kirkkaimpana komeettana näkynyt C/2017 O1 ASASSN1 oli lähimpänä Aurinkoa lokakuun puolivälissä. Parhaimmillaan sen kirkkaus oli noin + 8.5 magnitudia, mutta ulkonäöltään se jäi siitä huolimatta varsin vaatimattomaksi. Tällä hetkellä komeetta liikkuu kohti pohjoista taivaanlakea, joten sitä voi vielä havaita talvikuukausina, vaikka se hiljalleen on jo himmenemässä. Jouluaaton aikoihin se on hyvin lähellä Pohjantähteä. Lokakuun alussa löytyi jälleen uusi komeetta, C/2017 T1 Heinze, joka todennäköisesti kirkkaudeltaan ja ulkonäöltään on samankaltainen kuin edellä mainittu komeettakin. Sen ennustetaan kirkastuvan joulu-tammikuun aikoihin noin + 8 magnitudiin, joten sen luulisi näkyvän jo melko pienilläkin kaukoputkilla tai jopa hyvillä kiikareilla. Se on vielä varsin matalalla, mutta jouluaaton aikoihin se siirtyy Kravun tähdistöön, josta se aloittaa nopean liikkeensä Ilveksen ja Kirahvin tähdistöjen kautta kohti Kassiopeiaa. Tällöin se on myös lähinnä Maata eli noin 33 miljoonan kilometrin päässä meistä.

Komeetta C/2017 O1 ASASSN1 ei näyttänyt kovin erikoiselta edes kameran kennolla. Kevola, Paimio, 16.10.2017.

Talvella kannattaa jatkaa edelleen Iridium-satelliitin välähdyksien etsimistä. Näitä tilaisuuksia ei enää nimittäin kovin paljon tule, sillä kyseiset satelliitit poistuvat käytöstä lähitulevaisuudessa. Parhaimmillaan välähdykset ovat selvästi kirkkaampia kuin planeetta Venus. Välähdykset kestävät kaikkiaan noin puoli minuuttia kirkastumisineen ja himmentymisineen. Tarkat välähdysajat löytyvät esimerkiksi jo aiemmin mainitulta Heavens-aboven sivuilta. Muistakaa asettaa sivun oikeasta yläreunasta oikeat koordinaatit järjestelmän karttasovelluksen kautta. Myös puhelimeen voi ladata Heavens-aboven sovelluksen, josta välähdykset ilmenevät.


Omassa ilmakehässä on näin talvikaudella mahdollista nähdä myös monenlaisia ilmiöitä. Esimerkiksi Kuun ympärillä näkyvät kehät ovat melko tavallinen näky taivaalla. Ja vaikka Aurinko onkin tähän aikaan vuodesta melko matalalla, voi sen yhteydessä nähdä monenlaisia kiinnostavia haloja. Kovien talvipakkasten yhteydessä voi taivaalle muodostua pimeän tullen myös katuvalojen vaikutuksesta haloja eli lähinnä keinovalopilareita. Parhaimmillaan pilarit voivat olla hyvinkin näyttäviä, kun ne kohoavat värikkäinä korkealle taivaalle. Eikä tieystikään kannata unohtaa revontulia, jotka toisinaan näkyvät varsin kirkkaina myös Etelä-Suomessakin.

Kirkkaita revontulia voi silloin tällöin ilmestyä myös Etelä-Suomen taivaalle. Kevola, Paimio, 7.10.2015.

Erilaisia havaintoja taivaalta voi seurata Ursa Taivaanvahdista osoitteessa:

Talven edistyessä taivaalle ilmestyy myös monia kirkkaita ja helposti tunnistettavia tähdistöjä. Marraskuussa eteläisellä taivaalla voi tunnistaa suuren Pegasuksen neliön ja sen vasemmasta yläkulmasta itään kurottuvan tähtijonon, joka puolestaan on Andromeda. Aivan taivaan laella komeilee W-kirjaimen muotoinen Kassiopeia. Vuodenvaihteen jälkeen taivaalle ovat ilmestyneet myös hyvin kirkas Orionin tähdistö sekä viisikulmion muotoinen Ajomies. Näiden väliin jää vielä Härän tähdistö, josta löytyy kenties taivaan tunnetuin syvän taivaan kohde, Seulaset. Tämä avoin tähtijoukko näkyy helposti jo paljain silmin. Näkökyvystä ja taivaan läpinäkyvyydestä johtuen, siitä näkyy yleensä 6-8 tähteä, mutta jo kiikareilla tähtien määrä kasvaa moninkertaiseksi. Paljain silmin voi nähdä myös Andromedan galaksin, joka loppuvuodesta sijaitsee korkealla etelätaivaalla. Galaksia kannattaa yrittää etsiä hieman siitä ohi katsoen, jolloin se ilmestyy paremmin esiin sumumaisena läikkänä. Hyvissä olosuhteissa se toki näkyy melko helposti myös suoraan kohti katsottaessa. Kolmas talven tunnetuista kohteista on Orionin suuri kaasusumu, jonka ytimessä oleva kirkas tähtirypäs erottuu pistemäisenä kohteena myös paljain silmin. Kirkastuma näkyy Orionin vyön eteläpuolella paikassa, jossa kolme tähteä näkyvät päällekkäin melko lähellä toisiaan. Orionin sumu sijaitsee näistä tähdistä keskimmäisen ympärillä.

Seulasten tähtijoukko Härän tähdistössä on yksi helpoimmista syvän taivaan kohteista. Kevola, Paimio, 27.12.2016.

Kuvat: © Jani Laasanen 

torstai 5. lokakuuta 2017

SYKSYN HAVAINTOJA TÄHTITAIVAALTA

Jälleen ovat yöt pimentyneet ja kuvauskausi käynnistynyt. Omien kuvausprojektien ohella on Turun Ursan syyskausikin juuri käynnistynyt sekä tähtinäytöksin että uusien tapahtumien merkeissä. Pilvinen ja sateinen loppukesä sekä myöhäinen kesäloma viivästyttivät omalta kohdaltani kauden alkua aina syyskuun puoliväliin saakka, mutta sen jälkeen olikin pari oikein hyvää havaintoviikkoa, jolloin muutama kuvakin tuli taivaalta otettua.


Aloitetaan kuitenkin Turun Ursan syyskauden tapahtumista. Pieni varaslähtö varsinaiseen kauden alkuun nähden tuli tehtyä jo 22. syyskuuta, kun vietimme Iso-Heikkilän tähtitornin 80-vuotisjuhlia kakkukahvien merkeissä. Samalla katselimme vanhoja kuvia tähtitornin kaukaisemmasta ja läheisemmästä historiasta. Tornilla vieraili illan aikana noin 20 harrastajaa ja pieni kopperomme olikin välillä pursuta liitoksistaan. Suurella ryhmällä olikin hyvä alustaa myös muita tulevia tapahtumia ja jo heti seuraavana päivänä vietimmekin kauden aloitusta panimoravintola Koulussa. Tämäkin tilaisuus oli hyvin vapaamuotoinen ja sisällöltään enemmän ehkä ideoiva keskustelutuokio.

Iso-Heikkilän tähtitorni ottaa jälleen vierailijoita vastaan perjantai-iltaisin koko talvikauden 2017-2018 ajan. Iso-Heikkilä, Turku, 13.11.2015.

Jotta viikonloppuun ei varmasti olisi jäänyt vapaata aikaa, järjesti Turun Ursa Ruissalon Saaronniemeen tapahtuman Linnunradan katseluun sunnuntai-illaksi. Tapahtuma oli osa valtakunnallisen Tähtitieteellisen yhdistyksen Ursa ry:n kampanjaa, ”bongaa Linnunrata”, jossa Ursa haastaa suomalaiset bongaamaan Linnunrataa ja sitä kautta kiinnittämään huomiota taivaan pimeyteen ja sitä häiritsevään valosaasteeseen. Ruissalon tapahtuma oli menestys, sillä paikalle saapui yli sata kiinnostunutta. Myös sää oli kirkas, joten tapahtuman tavoite täyttyi ja Linnunrata näkyi (vaikka täysin pimeää ei Ruissalossakaan ollut rannan katuvalojen vuoksi). Valtakunnallinen kampanja muuten kestää aina 8. marraskuuta saakka, joten vielä on aikaa osallistua tähän tapahtumaan. Lisätietoja löytyy Ursan teemasivuilta osoitteesta:


Linnunrata kohoaa etelätaivaalla ”bongaa Linnunrata” tapahtuman yleisötilaisuudessa. Ruissalo, Turku, 24.9.2017.

Ruissalon rannan katuvaloista huolimatta oli Linnunrataa saapunut bongaamaan yli sata innokasta kaupunkilaista. Ruissalo, Turku, 24.9.2017.

Myös Turun Ursan tähtinäytöskausikin on taas alkamassa eli ensimmäinen esitys on perjantaina 6. lokakuuta mikäli sää näytöksen sallii. Samana viikonloppuna on Turussa vierailulla myös satavuotisen Suomen kunniaksi avaruusrekka, joka kiertää Suomessa Suomi100 -satelliitin ja suomalaisen avaruustutkimuksen kunniaksi (satelliitti lähetetään avaruuteen vielä vuoden loppuun mennessä). Avaruusrekan tarkoituksena on tuoda tietoa avaruudesta ja avaruustekniikasta sekä tietysti suomalaisesta avaruusosaamisesta satelliittien osalta. Turussa rekka pysähtyy yliopiston alueella perjantaina 6. ja lauantaina 7. lokakuuta. Lisätietoa rekasta ja sen liikkeistä sekä suomalaisista satelliiteista löytyy jälleen tapahtuman omilta teemasivuilta osoitteesta:


Ja sitten vielä se oma kuvauskauden avaus. Syyskuun loppupuolella sain kalenteriini osumaan kaksi sellaista päivää, jolloin taivas oli avoinna omien muiden aikataulujeni ohessa. Näistä ensimmäinen oli pian syyskuun puolivälin jälkeen, jolloin oli aika verestää hieman muistia ”harjoittelemalla” kuvaamista. Tästä johtuen valitsinkin ensimmäisiksi kohteiksi muutamia lyhyitä ja helppoja valotuksia taivaalta. Aivan ensimmäiseksi kohteeksi valitsin ehkäpä taivaan tunnetuimman kaksoistähden, Joutsenen tähdistön Albireon, jota kuvasin noin 20 sekunnin pätkissä kaikkiaan muutaman minuutin. Jopa tuolla lyhyellä valotuksella noiden kirkkaiden tähtien keskustat paloivat puhki, mutta niiden ominaisvärit jäivät onneksi kuvaan tulleisiin sakaroihin näkymään. Albireohan on tunnettu juuri tähtien välisestä värikontrastista punaisen ja sinisen värien osalta. Kuvassa näkyvät sakarat puolestaan aiheutuvat peilikaukoputkilla kuvatessa apupeilin kannattamista, jotka aiheuttavat ilmiön nimeltä diffraktio.

Joutsenen tähdistössä näkyvä Albireo on yksi tunnetuimmista kaksoistähdisä. Kevola, Paimio, 17.9.2017.

Albireon jälkeen seuraava kohde oli muutamaa pykälää haastavampi kääpiöplaneetta, Pluto, joka Suomesta katsottuna sijaitsee vain joidenkin asteiden korkeudella eteläisestä horisontista seuraavat 30 vuotta. Pluton kuvaamiseen vaikuttaakin siis kaikkein eniten vallitsevat olosuhteet ja sen saamiseksi kuvaan vaaditaan varsin kirkasta näkyvyyttä horisonttiin saakka. Tällaisia olosuhteita ei tietenkään kyseisenä iltana ollut ja tuo noin 7 asteen korkeudella näkyvä kääpiöplaneetta jäikin omassa kuvassani hyvin mitättömäksi täpläksi kameran kennolle.

Pluto on vaatimaton piste taivaalla ja tällä hetkellä hyvin matalalla Suomen leveyspiiriltä katsottuna. Kääpiöplaneetan tunnistaminen muiden tähtien joukosta vaatii ehdottomasti hyvän tähtikartan.. Kevola, Paimio, 17.9.2017.

Pluton jälkeen valitsin kuvattavaksi käytännössä yhtä kirkkaan kohteen, joka kuitenkin sijaitsi aivan taivaan laella eli zeniitissä. Horisontin ja zeniitin välinen ero kuvaamisen helppoudessa tulikin hyvin selväksi ja kohteeksi valittu supernova 2017eaw niin sanotussa Ilotulitusgalaksissa (NGC 6946) tulikin esiin hyvin helposti. Tämä galaksi on saanut lempinimensä siitä, että siellä on havaittu poikkeuksellisen paljon supernovia eli räjähtäviä tähtiä. Niitä esiintyy jopa 10 vuoden välein, kun keskimäärin niitä tavanomaisessa galaksissa tapahtuu vain noin yhden kerran sadan vuoden aikana. Oma Linnunratamme on supernovien osalta ollut poikkeuksellisen rauhallinen ja edellinen supernovahavainto on jo yli 400 vuoden takaa (1800-luvulla Linnunradan keskustan lähellä tosin räjähti supernova, joka kuitenkin hukkui keskustan valoon, eikä siksi erottunut taivaalta). Tämänkertainen kuvauskohde eli supernova 2017eaw on nyt selvästi himmenemässä ja sen kirkkauskin on pudonnut maksimista jo pari magnitudia. Supernova löydettiin toukokuun puolivälissä ja kirkkaimmillaan se oli touko-kesäkuun vaihteessa. Suomesta katsottuna yöt olivat tuolloin liian kirkkaita sen havaitsemiseen, mutta kyllähän tuo edelleen erottui mainiosti yhdessä galaksin spiraalihaaroista.

Supernova loistaa kaukaisen galaksin spiraalihaarassa erottuen selvästi erillisenä kohteena. Muut kuvan tummat pisteet ovat oman Linnunratamme tähtiä. Kevola, Paimio, 17.9.2017.

Loppukohteena ensimmäiselle kuvausillalle oli Joutsenen tähdistön Pohjois-Amerikkasumu, johon tuli kerättyä valoa kaikkiaan lähes 2 tuntia. Sumuhan on näkyvissä mukavasti näin syksyisin korkealla ja se on suurikokoisena ja melko kirkkaana suhteellisen helppo kuvauskohde. Tällä kertaa käytössäni oli kameran lisäksi tavanomainen 200 mm kameraobjektiivi, jossa valovoimaa riitti mukavasti (f/2.8). Kamera objektiiveineen oli kiinnitetty yhdistyksen suuren kaukoputken kyytiin, joten seurantaakaan ei tarvinnut miettiä juuri lainkaan. Viiden minuutin yksittäiset valotuksissa tähdet pysyivät helposti aivan pyöreinä ja näin ollen sain otettua kaikki yksittäiset otokset mukaan lopulliseen kuvaan. Pohjois-Amerikkasumuhan on näennäiseltä kooltaan valtava. Sen alueelle taivaalla pitäisi nimittäin sijoittaa neljä täysikuuta, jotta se peittyisi kokonaan. Sumun etäisyys on vielä nykyisinkin pieni arvoitus, mutta useimmat lähteet ilmoittavan sen sijaitsevan noin 2 000 – 3 000 valovuoden päässä. Tällöin sen todellinen halkaisija olisi peräti yli 100 valovuotta. Sumu näkyy meille hehkuvana punertavana valona, sillä se koostuu ionisoituneen vedyn muodostamasta kaasupilvestä, jota jokin sen lähellä sijaitseva tähti (mahdollisesti Deneb) kuumentaa. Paikoin sumun alueella näkyy myös tummempia alueita, sumua lähempänä olevia pölypilviä, jotka peittävät itse sumun hehkun näkyvistä. Sumu on saanut lempinimensä sen alaosassa olevasta tummasta alueesta, joka erehdyttävästi muistuttaa Meksikonlahtea saaden näin varsinaisen sumun näkymään Pohjois-Amerikan mantereen muotoiselta.

Pohjois-Amerikkasumu muistuttaa erehdyttävästi todellista Yhdysvaltojen, Meksikon ja Kanadan seutua. Kevola, Paimio, 17.9.2017.

Toisella käyntikerralla Kevolan tähtitornilla noin viikkoa myöhemmin valitsin illan ainoaksi kohteeksi Andromedan galaksin, josta olen jo pitkään halunnut ottaa paremman kuvan kuin aikaisemmin. Tällä kertaa kameran jatkeena oli viime talvena hankkimani kaukoputki, jonka kuva-alaan Andromedan galaksi seuralaisineen mainiosti sopii. Illan aikana kuvauksessa oli pieniä murheita niin kameran tarkennuksen kuin kalibrointikuvienkin kanssa, mutta jonkinlainen lopputulos parin tunnin kuvamateriaalista kuitenkin syntyi. Galaksihan on näennäiseltä (ja todelliselta) kooltaan aivan valtava. Mikäli jälleen käytämme vertausta täysikuuhun, tarvittaisiin niitä kaikkiaan kuusi kappaletta peräkkäin taivaalle, jotta galaksi peittyisi näkyvistä. Ja tämä siis siitä huolimatta, että Andromedan galaksi sijaitsee peräti 2,5 miljoonan valovuoden päässsä. Todelliselta halkaisijaltaan Andromedan galaksi on likimääräisesti noin 200 000 valovuotta. Kuvassa näkyy mainiosti myös kaksi Andromedan läheistä kumppania, jotka molemmat ovat pieniä elliptisiä galakseja. Näistä lähempi, Messier 32, on hiljalleen sulautumassa Andromedan galaksiin ja aiheuttaa jo nyt tarkasti katsoen epäsymmetrisyyttä Andromedan galaksin spiraalihaaroihin. Myöhemmin tulevaisuudessa Andromedan galaksi ja Linnunrata tulevat sulautumaan toisiinsa, jolloin syntynee valtavan suuri elliptinen galaksi.

Andromedan galaksi on pohjoisen taivaan suurin ja kirkkain galaksi. Kevola, Paimio, 25.9.2017.

Kuvat: © Jani Laasanen  



torstai 14. syyskuuta 2017

METEORIT

Maan päältä ei varmastikaan löydy kovin montaa henkilöä, jotka eivät tähdenlentoja koskaan ole nähneet tai ainakaan niistä kuulleet. Tietysti suurissa kaupungeissa asuvat ihmiset eivät niitä valosaasteen vuoksi kovin helposti pysty näkemään, mutta aika monet tämän ilmiön kuitenkin tunnistavat. Tähdenlentoihin liittyy myös eräitä uskomuksia, jolloin ne pysyvät siten paremmin tavallisen kansan muistissa ja myös kaupunkilaisten mielissä. Suomessa erityisesti elää vahvana perinne, että tähdenlennon nähdessään voi esittää toiveen, joka sitten aikanaan toteutuu (tai sitten ei). Aika harva kuitenkaan tietää mitä löytyy tämän yhtäkkisen ja välähdysmäisen valoilmiön takaa eli ei muuta kuin tähdenlentojen syvimpään olemukseen.

Tähdenlennot eivät siis missään tapauksessa ole tähtiä, jotka vain yhtäkkiä päättävät tipahtaa taivaankannelta. Todellisuudessa kyseessä on vain varsin mitätön taivaallinen tapahtuma eli pienen kivenmurusen osuminen Maan ilmakehään, jossa kivi palaa valaisten pimeää taivasta. Virallisesti tästä ilmakehään osuvasta välähtävästä kivestä käytetään nimitystä meteori. Ennen ilmakehään osumistaan tätä pientä kiveä kutsutaan kuitenkin termillä meteoroidi, joka on siis yksinkertaisesti asteroidia pienempi kivi. Tarkkaa määritelmää siitä milloin meteoroidi muuttuu asteroidiksi ei kuitenkaan ole, vaan määritelmästä riippuen se tapahtuu yleensä noin 10 – 20 metrin kohdalla. Yleensä meteorit ovat hyvin nopeita, eivätkä mitenkään erityisen kirkkaita, mutta toisinaan voi taivaalla näkyä jopa Venusta kirkkaampia meteoreja. Tässä tapauksessa niitä kutsutaan tulipalloiksi eli bolideiksi. Kirkkaat bolidit aiheutuvat luonnollisesti hieman suuremmista kivenmurikoista eli joskus jopa useiden kilogrammojen kokoisista kappaleista. Tällaiset kivet alkavat olla jo niin suuria, että niistä voi selvitä osa jopa Maan pinnalle saakka. Maahan päätyvää avaruuskiveä kutsutaan puolestaan meteoriitiksi. Sattumalta tätä tekstiä kirjoittaessani julkistettiin vasta 14. Suomesta löytynyt meteoriittilöytö. Edellinen löydetty meteoriitti olikin jo 43 vuoden takaa eli varsin harvinaisesta tapahtumasta on siis kyse. Oheisena Tähdet ja Avaruus -lehden lyhyt uutiskatsaus asiasta.



Mistä tämä kiviaines sitten on peräisin? No, periaatteessa tietysti kaikki aurinkokunnan materia on peräisin aurinkokunnan syntymän jälkeisestä ylijäämäaineesta. Siis siitä, joka jäi jäljelle Auringon ja planeettojen muodostumisen jälkeen. Osasta ylijäämäainesta muodostui asteroideja ja komeettoja, mutta kyllä aurinkokunnassa edelleen kiertää suuri määrä pienempääkin kiviainesta. Ja vaikka Maahan ja muihin planeettoihin osuu edelleen runsaasti pieniä kiviä, syntyy uutta ainesta edelleen uusissa törmäyksissä asteroidien välillä. Myös komeetat ovat tärkeä meteoriaineksen lähde, sillä kiertäessään Aurinkoa ne jättävät jälkeensä pölyvanan, joka hiljalleen useamman komeetan kierroksen aikana kerryttää kiviainesta komeetan radalle. Monet komeetat ovatkin Maassa näkyvien tunnettujen ja säännöllisesti esiintyvien meteoriparvien ensisijainen lähde.

Perseidien meteoriparvi liittyy noin 133 vuoden jaksossa Aurinkoa kiertävään 109P / Swift-Tuttle komeettaan. Kevola, Paimio, 12.8.2014.

Maahan arvioidaan osuvan avaruudesta tulevaa kiviainesta jopa 100 000 tonnia vuorokaudessa. Himmeimmät paljain silmin näkyvät meteoroidit ovat kooltaan vain 0,1 mm. Edellä mainituista luvuista voi varsin hyvin päätellä kuinka monta osumaa maapallo saa päivittäin. Jo noin kahden senttimetrin kokoinen kappale saa puolestaan aikaan bolidin. Yli metrin kokoisia kappaleita osuu Maahan kuitenkin varsin harvoin. Suurin viime vuosina Maahan osunut kivenmurikka oli Tseljabinskin tulipallo 15. helmikuuta vuonna 2013. Se myös tallentui lukuisiin autokameroihin, joten sen käytöstä oli mahdollista tutkia tavanomaista tarkemmin. Tseljabinskin tulipallon aiheuttanut järkäle oli kooltaan noin 15 metriä ja sen aiheuttama räjähdys vastasi 30 Hiroshimaan pudotettua atomipommia. Painoa tällä kivenkappaleella oli noin 10 000 tonnia, josta osa päätyi myös Maan pinnalle Tseljabinskin kaupungin lähistölle. Meteori aiheutti noin tuhannen ihmisen loukkaantumisen, jotka aiheutuivat lähinnä paineaallon rikkomien ikkunoiden sirpaleista.

Tseljabinskin meteorin höyryvana näkyi selvästi myös valoisalla aamutaivaalla.
Image credit: Nikita Plekhanov, http://gallery.ru/watch?ph=z6Q-ewl8g

Meteorien valoisat vanat ilmestyvät taivaalla näkyviin, kun kivenkappale saapuu noin 100 kilometrin korkeudelle ilmakehästä. Tässä korkeudessa meteoroidin pinta kuumenee ja se jättää siis jälkeensä kirkkaan vanan. Vanan pituus ja kesto riippuu kiven koon lisäksi meteoroidin nopeudesta ja tulokulmasta. Meteoroidin nopeus ilmakehään osuessaan on käytännössä vähintään noin 10 kilometriä sekunnissa, sillä tämä nopeus syntyy jo Maan painovoiman vaikutuksesta. Sopivasta suunnasta saapuessaan meteoroidin nopeus voi kuitenkin olla jopa 70 km/s. Pienet meteoroidit palavat loppuun jo noin 90 kilometrin korkeudella, mutta sinnikkäimmät tulipallot saattavat päästä jopa noin 30 kilometrin korkeuteen saakka. Tällöin niiden nopeus on jo hidastunut selvästi. Kirkkaimmat bolidit voivat hajota kuumentumisen vaikutuksesta useiksi kappaleiksi, joista osa voi siis kulkeutua maanpinnalle saakka. Maan pinnalle päätyvien meteoriittien loppunopeus on Maahan osuessaan vain muutamia satoja kilometrejä tunnissa (joka tosin sekin osuessaan voisi aiheuttaa varsin suurta tuskaa).

Maan pinnalta on löydetty noin 40 000 meteoriittia. Niiden perusteella on voitu selvittää meteoroidien rakennetta ja tutkia muita ominaisuuksia. Suurin osa löydöistä on tehty jäätiköiltä ja autiomaista, joista ne erottuvat paremmin ympäristöstään. Suomen alueelta on löydetty vain 14 meteoriittia, joista viimeisin siis tänä vuonna. Löytöjen perusteella meteorit luokitellaan joko rauta- tai kivimeteoriiteiksi. Yhdeksi päätyypiksi luetaan myös näiden yhdistelmä eli kivi-rauta meteoriitti. Rautameteoriitit koostuvat lähinnä raudasta ja nikkelistä. Ne ovat tiiviitä ja tiheitä. Niiden oletetaan olevan hajonneiden asteroidien ytimiä. Maahan pudonneista tuoreista meteoriiteista vain noin 6 % on rautameteoriitteja. Toisaalta kaikista löydetyistä meteoriiteista noin 40 % on rautameteoriitteja. Tähän lienee syynä niiden parempi säilyvyys luonnossa. Selvästi yleisempiä meteoriitteja ovat kivimeteoriitit. Ne voidaan jakaa edelleen useaan alaluokkaan, joista tärkein jako on jyvärakenteisiin (kondriitit) ja ei-jyvärakenteisiin (akondriitit). Selvästi yleisempi ryhmä ovat kondriitit, jotka ovat pääasiassa peräisin aurinkokunnan alkuaikojen materiaalista. Ne ovat yleensä olleet osa jotain suurempaa asteroidia, joka on joko törmäyksen tai muun syyn johdosta hajonnut pienemmiksi kappaleiksi. Kondriiteissa ei ole nähtävissä merkkejä sulamisesta sen historian aikana, vaan ne muodostuvat jyvämäisistä kivirakenteista. Kaikista tuoreista Maahan pudonneista meteoriiteista peräti 86 % on tämän tyyppisiä meteoriitteja. Akondriitit eli ei-jyvämäiset kivimeteoriitit ovat jossain vaiheessa historiaansa käyneet läpi jonkinlaisen muodonmuutoksen rakenteessaan. Käytännössä se tarkoittaa, että ne ovat sulaneet, jolloin niiden rakenne on muuttunut tasaisemmaksi. Ne muistuttavat jonkin verran Maan magmakiviä. Akondriittiset meteoriitit ovat usein irronneet emokappaleestaan voimakkaan törmäyksen (sulamisreaktio) seurauksena ja ne voivat olla peräisin suuremmista asteroideista, Marsista tai jopa Kuusta. Näitä meteoriitteja on kaikkiaan noin 7 % tuoreista meteoriittilöydöksistä. Loput 1 % meteoriiteista ovat kivi- ja rautameteoriitin yhdistelmiä.

Australiasta 1909 löydetty meteoriitti on erinomainen esimerkki rautameteoriitista.
Image credit: James St. John - http://flickr.com/photos/47445767@N05/5868072482 ,

Meteoreja voi nähdä lähes koska tahansa, kun on riittävän pimeää. Maan kiertoradan ja pyörimisliikkeen vuoksi niitä näkyy kuitenkin eniten siellä päin maapalloa, jossa eletään aamuyön tunteja. Tämä ennuste pätee kuitenkin lähinnä satunnaisiin eli sporadisiin meteoreihin. Joinain öinä meteoreja näkyy nimittäin poikkeuksellisen paljon. Nämä meteorit liittyvätkin johonkin kymmenistä tunnetuista meteoriparvista. Parvien meteorit ovat peräisin komeetoista, jotka ovat jättäneet pitkän soikean kivestä ja sorasta muodostuneen renkaan jälkeensä. Rengas pysyy paikallaan avaruudessa, jolloin Maa leikkaa sen kiertoradan säännöllisesti joka vuosi samaan aikaan. Renkaissa oleva aine voi olla jakautunut sen alueelle tasaisesti tai epätasaisesti. Tämä vaikuttaa siihen kuinka runsaana parvi näkyy eri vuosina. Meteoriparven eräänä tunnusmerkkinä on myös se, että parven meteorit näyttävät tulevan ilmakehään samasta pisteestä eli radiantista. Meteoreja näkyy silloinkin kyllä ympäri taivasta, mutta mikäli niiden vanoja jatkettaisiin taakse päin, osuisivat niiden radat taivaalla suunnilleen samaan leikkauspisteeseen. Tunnetuimmista meteoriparvista ja niiden esiintymisen ajankohdista löytyy tietoa Ursan teemasivulta osoitteesta:


Perseidien meteoriparvi on säännöllisesti esiintyvä ja aktiivinen parvi jokaisena vuotena. Kevola, Paimio, 12.8.2015.

Tunnetuin meteoriparvista on perseidien parvi, joka hieman ennen elokuun puoliväliä näyttäytyy taivaalla hyvin runsaana ja säännöllisenä. Tästä parvesta tehtyjen havaintojen runsautta selittää myös sen sopiva esiintymisaika, kun illat ovat vielä lämpimiä ja taivas usein kirkas (talviset meteoriparvet jäävät sään vuoksi erittäin usein pilvien taakse). Perseideille tyypillisiä ominaisuuksia ovat niiden suuri liikenopeus ja vanan punertava väri. Kaikkiaan taivaalla voi maksimin aikaan nähdä noin 60 meteoria tunnissa eli käytännössä yhden meteorin minuutissa.
Toinen parhaimmista jokavuotisista ja hyvin aktiivisista parvista on joulukuussa esiintyvä geminidien meteoriparvi. Myös geminidejä voi nähdä parhaimmillaan noin 60 kappaletta tunnissa, jos sää vain sallii. Geminiden parvessa esiintyy poikkeuksellisen paljon kirkkaita tulipalloja. Kolmantena mielenkiintoisena poimintana voidaan pitää aivan vuoden alussa näkyvää kvadrantiditien meteoriparvea, jossa niin ikään parven aktiivisuus on noin 60 meteoria tunnissa. Kvadrantiditien maksimi on hyvin lyhyt ja terävä, joten sen osuessa esimerkiksi Suomessa päivän valoisaan hetkeen, voi parvi jäädä hyvinkin vaatimattomaksi. Toisaalta parvessa on havaittu noin viiden vuoden välein tavanomaisesta poikkeavaa aktiivisuutta, jolloin meteoreja näkyy jopa huomattavasti tavanomaista enemmmän.

Vuonna 2017 perseidien havainnointia häiritsivät lähes täydellinen Kuu sekä taivaalla leijunut pilviharso. Kuninkoja, Turku, 11.8.2014.

Meteorimyrskyistä puhutaan, kun jokin parvista esiintyy poikkeuksellisen aktiivisena ja meteorien määrä nousee jopa satoihin meteoreihin tunnissa. Meteorimyrskyjen tapauksissa komeetasta jääneen ainerenkaan materia on jakautunut radalleen hyvin epätasaisesti. Tunnetuin meteorimyrskyjen aiheuttaja lienee marraskuussa esiintyvä leonidien meteoriparvi, joka hieman yli 30 vuoden välein aiheuttaa taivaalla meteorien ilotulituksen. Seuraavan kerran leonideja on odotettavissa runsaammin vasta 2030-luvun alussa. Leonidit ovat olleet syynä myös erääseen kaikkien aikojen tunnetuimpaan meteorimyrskyyn, joka tapahtui vuonna 1833. Tällöin on arvioitu jopa kymmenien tuhansien meteorien näkyneen Maan ilmakehässä yhden tunnin aikana. Koko myrskyn aiheuttamien meteorien yhteismäärä laskettaneen sadoissa tuhansissa meteoreissa. Myös lokakuussa näkyvä draconidien meteoriparvi saattaa toisinaan yltää hyvin poikkeukselliseen aktiivisuuteen. Draconidit sisältävät runsaasti tulipalloja eli hyvin kirkkaita meteoreja.

Tunnettu kuvaus vuoden 1833 leonidien meteorimyrskystä, joka aiheutti ihmisten keskuudessa suurta hämmennystä.
Engraving by Adolf Vollmy - https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Leonids-1833.jpg – Public domain

© Jani Laasanen ellei kuvan yhteydessä ole toisin mainittu. 
 

torstai 3. elokuuta 2017

ALKUSYKSYN TÄHTITAIVAS 2017

Kesä on jälleen kääntymässä kohti syksyä eli on aika katsoa alkusyksyn tähtitaivaan tapahtumia. Elokuussa yön pimeät tunnit ovat vielä melko lyhyitä, mutta hyvin nopeasti tilanne muuttuu, kun vuosi lähestyy taas loppuaan. Tässä vaiheessa on oikein hyvä hetki käydä lyhyesti läpi mitä kaikkea taivaalla tapahtuu lähiaikoina. Varsinainen tähtitaivas on tähtien osalta luonnollisesti samanlainen kuin joka syksy. Muun muassa Joutsenen, Lyyran ja Pegasuksen tähdistöt näkyvät hyvin etelässä. Myös Linnunrata on parhaimmillaan syksyisin, kun se näkyy korkealla, eikä luminen maa vielä heijasta hajavaloa taivaalle. Alkusyksyn tapahtumat taivaalla ovatkin siis lähinnä aurinkokunnassa tapahtuvia muutoksia. Tapahtumien kohokohtana lienee tänäkin syksynä perseidien tähdenlentoparvi, jos vain sää sallii niiden katselun.

Aloitetaan kuitenkin Kuun vaiheiden tarkastelulla. Kuun vaiheet vaihtelevat hieman alle 30 vuorokauden jaksoissa. Näin ollen täysikuukin näkyy käytännössä kerran kuukaudessa muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Elo-, syys- ja lokakuun täysikuut ovat tarkalleen ottaen tällä kertaa 7. elokuuta kello 21:11, 6. syyskuuta kello 10:03 ja 5. lokakuuta kello 21:41. Näistä elokuun täysikuun yhteydessä tapahtuu myös osittainen kuunpimennys, joka Suomesta katsottuna on tosin erittäin vaikea havaita. Vain pieni osa Kuun eteläreunasta pimenee ja silloinkin Kuu on vasta juuri nousemassa horisontin takaa taivaalle. Lisäksi taivas on vielä pimennyksen aikaan hyvin vaalea, joten kannattaa ehkä odotella vielä ensi vuoden tammikuulle, jolloin Suomessa on mahdollista nähdä pitkästä aikaa täydellinen kuunpimennys. Uuden kuun hetket lähikuukausina ovat puolestaan 21.8.2017 kello 21:30, 20. syyskuuta kello 08:29 ja 19. lokakuuta kello 22:12. Näistä elokuun 21. päivän uuden kuun aikaan tapahtuu täydellinen auringonpimennys, joka ei valitettavasti näy miltää osin Suomessa. Kannattaa kuitenkin seurata pimennystä erilaisten medioiden kautta, sillä tällä kertaa pimentyvä alue kulkee käytännössä koko Yhdysvaltojen halki, joten mediahuomiota pimennykselle tulee varmasti riittämään.

Tietoa pimennyksestä löytyy myös Nasan pimennystä koskevilta sivuilta.



Suomessa keväällä 2015 näkynyt osittainen auringonpimennys näytti kameran läpi tältä. Iso-Heikkilä, Turku, 20.3.2015.

Planeetoista Merkurius näkyy muutaman viikon ajan syyskuussa aamuhämärän aikaan. Se ilmestyy näkyviin ennen kuun puoliväliä ja katoaa jälleen Auringon läheisyyteen ennen kuin syyskuu päättyy. Merkuriuksen suurin etäisyys Auringosta on 18 astetta syyskuun 12. päivänä. Merkurius löytynee parhaiten aamuhämärän tunteina 19. syyskuuta, kun hyvin kapea kuunsirppi on lähellä planeettaa.

Elo-, syys- ja lokakuun parhaiten näkyvä planeetta on kuitenkin ehdottomasti Venus, joka loistaa aamuhämärän taivaalla koko alkusyksyn ajan. Sitä tuskin voi olla huomaamatta, jos erehtyy katselemaan itäiselle taivaalle hieman ennen Auringon nousua taivaan ollessa kirkas. Kapea kuunsirppi on Venuksen lähellä 19. elokuuta, 18. syyskuuta ja 18. lokakuuta. Kaukoputkien omistajien kannattaa harkita heräämistä ennen auringonnousua 5. lokakuuta, jolloin Mars on erittäin lähellä Venusta aamuhämärän tunteina. Niiden etäisyys on selvästi alle Kuun läpimitan, joten ne mahtuvat helposti samaan näkökenttään kaukoputkessa.

Venus näkyy kirkkaana aamutaivaalla koko alkusyksyn ajan. Iso-Heikkilä, Turku, 4.3.2017.

Alkusyksy on selvästi aamuvirkkujen aikaa, sillä myös Mars näkyy tällöin aamutaivaalla. Se on tosin hyvin himmeä ja melko lähellä Aurinkoa eli sen etsimiseen kannattaa käyttää kiikareita. Mars alkaa näkyvä syyskuun alkupuolella, mutta lokakuun loppuun mennessä se on jo paremmin havaittavissa planeetan etäännyttyä jo kauemmas Auringosta. Mars on lähellä Merkuriusta 16. ja 17. syyskuuta. Kapea kuunsirppi auttaa puolestaan planeetan löytymisessä 19. syyskuuta ja 17. lokakuuta.

Jupiter on alkusyksyn aikana käytännössä samassa suunnassa kuin Aurinko, joten sitä ei juuri ole mahdollista havaita.

Saturnus näkyy hyvin matalalla etelän ja lounaan välillä Auringon laskettua. Mitä pidemmälle syksy etenee, sitä vaikeampi sitä on havaita. Kuu avustaa Saturnuksen etsimisessä 30. elokuuta, 26. syyskuuta ja 24. lokakuuta.

Uranus ja Neptunus näkyvät molemmat mainiosti syksyllä kiikareilla tai kaukoputkella. Ne ovat kaukaisimpina planeettoina kuitenkin luonnollisesti niin himmeitä, että niiden tunnistaminen tähtien joukosta on vaikeaa. Apuna kannattaa käyttää hyvää tähtikarttaa.

Tarkemmat etsintäkartat ja tietoa taivaankappaleista löytyy myös Tähtitieteellisen yhdistyksen, Ursan, sivuilta: https://www.ursa.fi/taivaalla/tahtitaivas-tanaan.html


Perseidit ovat vuoden tunnetuin ja seuratuin meteoriparvi. Tähän on syynä niiden säännöllinen aktiivisuus sekä ajankohta, joka osuu lämpimiin kesäöihin. Elokuussa myös sää suosii usein tähdenlentojen seuraamista. Tänä vuonna perseidien maksimin on ennustettu osuvan 12.-13. elokuuta väliseen yöhän. Parven maksimi on kuitenkin melko pitkä ja tähdenlentoja näkyy runsaasti muutaman päivän ajan maksimin molemmin puolin. Melko täyteläinen Kuu nousee kuitenkin jo kello 23 häiritsemään havaintoja tänä vuonna. Maksimin aikaan voi tavallisesti nähdä noin 60 tähdenlentoa tunnissa.

Perseidien tähdenlentoja näkyy parhaiten elokuun 12. ja 13. päivän välisenä yönä. Kevola, Paimio, 12.8.2015.
Toinen alkusyksyn yleensä kohtuullisen runsas tähdenlentoparvi on orionidit, joita voi parhaimmillaan nähdä 10-20 kappaletta tunnissa. Tänä vuonna parven maksimi on lähellä uudenkuun aikaa, joten taivaan ollessa kirkas, voi myös 21. lokakuuta taivaalla havaita poikkeuksellisen paljon tähdenlentoja. Orionidit ovat usein nopeita tähdenlentoja ja saattavat jättää taivaalle myös vanoja. Parvi liittyy tunnettuun Halleyn komeettaan.


Pimenevien öiden ansiosta myös kirkkaimmat asteroidit ilmestyvät taivaalle näkyviin. Alkusyksyn kirkkain oppositiossa (eli Maata lähinnä olevassa pisteessä) oleva asteroidi on (7) Iris, joka näkyy lokakuun lopussa Oinaan tähdistössä melko helposti jopa kiikareilla. Sen kirkkaus on opposition aikaan + 6.9 magnitudia. Muita huomion arvoisia asteroideja syksyllä ovat (89) Julia, jonka kirkkaus on syyskuun alun opposition aikaan + 9.0 magnitudia ja (704) Interamnia, joka puolestaan on kirkkaudeltaan + 10.0 magnitudia syyskuun puolivälin opposition jälkeen. Molemmat ovat opposition aikoihin Pegasuksen tähdistössä. Asteroidien etsintäkarttoja ja muita taivaalla näkyviä asteroideja voi tutkia esimerkiksi Heavens-aboven sivustojen kautta.

Asteroidien etsimisessä voi käyttää apuna Heavens-aboven sivustoa ja sen etsintäkarttoja.

Syksyn taivasta saattaa koristaa myös uusi 19. heinäkuuta löydetty komeetta C/2017 O1 (ASASSN1). Löytöhetkellä sen kirkkaus oli vaatimattomat + 15.3 magnitudia, mutta tämän jälkeen siinä tapahtui purkaus, joka nosti komeetan kirkkauden noin + 10 magnitudiin. Toistaiseksi on epäselvää jatkuuko komeetan kirkastuminen vai himmeneekö se uudelleen, jolloin sen lokakuinen perihelikirkkauskin jäänee melko vaatimattomaksi. On myös epäilty, että komeetan ydin saattaisi olla hajoamassa. Aika näyttää jälleen tämänkin komeetan lopullisen kohtalon. Komeetta on elokuussa Valaskalan tähdistön tuntumassa ja siirtyy syyskuussa Härän tähdistöön, joten se näkyy parhaiten aamuyön tunteina.

Syksyn pimeys kannattaa käyttää hyödyksi myös siinä tapauksessa, että et ole koskaan nähnyt Iridium-satelliitin välähdystä. Näitä tilaisuuksia ei enää nimittäin kovin paljon tule, sillä satelliittiarmada poistuu käytöstä lähitulevaisuudessa. Parhaimmillaan välähdykset ovat selvästi kirkkaampia kuin planeetta Venus, joten aivan mitättömiä ilmestyksiä ne eivät ole. Tapahtumat kestävät kaikkiaan noin puoli minuuttia kirkastumisineen ja himmentymisineen. Tarkat välähdysajat löytyvät esimerkiksi jo aiemmin mainitulta Heavens-aboven sivuilta. Muistakaa asettaa sivun oikeasta yläreunasta oikeat koordinaatit järjestelmän karttasovelluksen kautta.


Iridium-satelliittien välähdykset loppuvat pian taivaalta, joten sellaista kannattaa yrittää havaita juuri tänä syksynä. Kuninkoja, Turku, 17.8.2014.

Pieni muutos on tapahtunut kuitenkin myös varsinaisella tähtitaivaalla, vaikka eroa ei paljain silmin huomaakaan. Kilven tähdistössä on nimittäin kirkastunut nova. Tämä ”uusi tähti” havaittiin 23. kesäkuuta ja se on kirkastunut siitä lähtien jatkuvasti. Löytöhetkellä sen kirkkaus oli + 12.5 magnitudia, mutta nyt se on jo alittanut + 9 magnitudin rajan. Sen voi siis havaita jo pienillä kaukoputkilla. Nova saattaa hyvinkin olla nyt jo kirkkaimmillaan ja kun Suomessa pimeät yöt saapuvat, voi se jo olla himmenemässä. Kannattaa kuitenkin seurata tämänkin yllättävän tulokkaan tilannetta vielä tässä alkusyksyn aikana.


Kesän yöpilvi- ja ukkoskausi olivat tänä vuonna melko vaatimattomia. Turun seudulle ei osunut käytännössä ainoatakaan ukkospäivää, joten niiden kuvaaminen oli lähes mahdotonta. Ensimmäiset yöpilvinäytelmätkin antoivat odottaa itseään pitkälle heinäkuun lopulle, mutta itse onnistuin silloin kyllä havaitsemaan yhden kirkkaimmista koskaan näkemistäni näytelmistä. Valitettavasti melko laajat pilvilautat häiritsivät pahasti kuvaamista. Myös seuraavana yönä jaksoin valvoa sen verran pitkään, että onnistuin kuvaamaan pienen yöpilvien esityksen. Muualta Suomesta on tämänkin jälkeen raportoitu yöpilviä, mutta itse en ole niitä nähnyt joko pilvipeitteen tai nukkumisen vuoksi.

Yöpilvi- ja muita taivaan havaintoja voi seurata Ursa Taivaanvahdista osoitteessa:

Häikäisevän kirkkaita yöpilviä näkyi tavallisten pilvien lomasta heinäkuun 25. ja 26. päivän välisenä yönä. Kuninkoja, Turku, 26.7.2017.

Pilven yksityiskohdat kirkkaimmasta alueesta tulevat paremmin esiin hieman lähempää katsottuna. Kuninkoja, Turku, 26.7.2017.

Seuraavan yön yöpilvet olivat selvästi himmeämmät. Kuninkoja, Turku, 27.7.2017.


Kuvat: © Jani Laasanen