perjantai 9. joulukuuta 2016

KUU

Ja pitkästä aikaa asiaan. Blogin päivitys viivästyi jonkinlaisen kuuhulluuden iskiessä kirjoittajaan. Iltapäivälehdet raikasivat marraskuussa otsikoita ”Superkuusta”, vaikka todellisuudessa varsinaista eroa tavallisen ja superkuun välillä ei kukaan käytännössä huomaisikaan. Itse ilmiö (ja nimitys) perustuu lähinnä siihen, että Kuu on silloin täytenä ratansa sellaisessa pisteessä, joka on selvästi lähempänä Maata kuin keskimäärin. Tämän vuoksi Kuu on aavistuksen kirkkaampi ja suurempi kuin yleensä. Kokoero tulee kuitenkin siis esiin vain vertailukuvien perusteella. Itse olin superkuun aikaan lomalla kaukomailla, jossa tyydyin ihastelemaan sitä näköalapaikalta suurkaupungin sykkeestä. Asian ajankohtaisuuden vuoksi päädyin kuitenkin ottamaan tämän varsin laajan aihepiirin blogin tämänkertaisen päivityksen kohteeksi. Aiheena siis Kuu tiivistettynä mahdollisimman yksinkertaiseksi kokonaisuudeksi.

Superkuu pilkistää valaistujen pilvenpiirtäjien välistä. Hong Kong, Kiina, 14.11.2016.

Kuuta on pidetty ja pidetään ehkä vieläkin yhtenä salaperäisimmistä taivaankappaleista. Eikä se nyt oikeastaan mikään ihme olekaan, sillä Kuun loistaessa täydellisenä ja kirkkaana pimeällä taivaalla, saa se jopa tällaisen tieteelliseltä pohjalta taivasta tuijottavan ihmisen hiljentymään hetkeksi. Erilaisia tarinoita Kuusta löytyy käytännössä lähes kaikilta muinaisilta kansoilta, mutta otetaan tällä kertaa lyhyen mytologisen osuuden pohjaksi länsimaisen kulttuurin kehto, antiikin Kreikka. Siellä Kuun jumalattarena pidettiin Seleneä, joka oli titaanien (Hyperion ja Theia) tytär. Näin sivumennen voi myös todeta, että monet muutkin kansat antoivat Kuulle naispuolisen hahmon. Selenellä oli myös veli ja sisar, jotka toimittavat puolestaan Auringon jumalan (Helios) ja hämärän jumalattaren (Eos) virkaa. Selene oli noitien ja maagien suojelija ja hänellä oli erityisasema taikuuteen (erityisesti rakkauteen) liittyvissä rituaaleissa. Selene itse tunnetaan parhaiten tarinasta, jossa hän rakastuu tavalliseen kuolevaiseen mieheen, Endymioniin, nähdessään tämän Kuun valossa nukkumassa vuorella. Syntyi tyypillinen kreikkalainen rakkaustarina jumalattaren ja kuolevaisen välillä, josta oli seurauksena kaiken kaikkiaan 50 tytärtä. Vuosien kuluessa Endymion kuitenkin ikääntyi, jolloin Selene pyysi Zeusta antamaan miehelleen ikuisen elämän. Zeus suostui pyyntöön, mutta Selene ei huomannut pyytää samalla Endymionille ikuista nuoruutta. Lopulta Selene ei kestänyt katsoa loputtomasti vanhenevaa rakastaan, vaan nukutti tämän Kuun pisaroilla ikuiseen uneen.

Tarinan Endymion löytyy myös Kuun pinnalta kraaterina. Iso-Heikkilä, Turku, 4.4.2014.

Seuraavaksi voidaan myyttien ja Kuun romantisoinnin vastapainoksi siirtyä lukemaan sujuvasti kylmiä faktoja Kuusta numeroiden muodossa. Kuu kiertää Maata tarkalleen ottaen 27 vuorokaudessa 7 tunnissa ja 43 minuutissa (kiertoaikana esitetään myös muita lukemia, jotka perustuvat erilaisiin kiertoajan mittaustapoihin). Kuun etäisyys Maasta on puolestaan keskimäärin 384 400 kilometriä. Etäisyys vaihtelee kuitenkin 357 000 kilometristä 406 000 kilometriin Kuun radan eksentrisyyden vuoksi. Kuun halkaisija päiväntasaajalla on 3 474 kilometriä, jonka ansiosta se pääsee sijalle 5. aurinkokunnan kuiden joukossa. Kuun pintalämpötila voi korkeimmillaan olla Auringon paahtaessa sen pintaa noin + 120 C. Vastaavasti kylmimmillään lämpötila Kuun pinnalla voi yöaikaan olla vaivaiset – 230 C. Suuret lämpötilan vaihtelut johtuvat siitä, että Kuun pinnalla ei käytännössä ole minkäänlaista kaasukehää. Kuu on myös ainoa Maan ulkopuolinen taivaankappale, jonka pinnalla ihminen on käynyt (paitsi tietysti salaliittoepäilijöiden mielestä).

Täysikuun aikana Kuun eteläosan nuoren Tycho-kraatterin kirkkaat säteet tulevat näkyviin. Kuninkoja, Turku, 18.10.2013.

Kuun alkuperä on niin ikään ollut yksi kiinnostavistammista tutkimuskohteista useiden vuosikymmenien ajan. Sen iäksi on arvioitu noin 4,4 miljardia vuotta, joka vastaa suurin piirtein Maan ikää. Aluksi Kuun syntyä pyrittiin selittämään kolmella kilpailevalla teorialla. Ensimmäisen teorian mukaan Maa pyöri syntyessään nopeasti, josta aiheutuvien voimien vuoksi alkumaa jakautui kahdeksi kappaleeksi. Toisen teorian mukaan Maa olisi siepannut Kuun omalla vetovoimallaan sen ajautuessa Maan läheisyyteen. Kolmannen teorian mukaan Maa ja Kuu olisivat muodostuneet samasta ainekiekosta ja ne olisivat siten muodostaneet parivaljakon jo aivan aurinkokunnan syntymästä alkaen. Kuulentojen jälkeen analysoidut näytteet kuuperästä ovat kuitenkin osoittaneet huomattavia puutteita edellä mainittuihin teoriohin. 1970-luvun puolivälissä William Hartmann ja Donald Davis esittivätkin täysin uuden teorian Kuun synnystä. Heidän mukaansa Maahan törmäsi aurinkokunnan syntymän aikoihin noin Marsin kokoinen planeetta, Theia, jonka jäännöksistä Kuu syntyi. Teoriaa ei otettu aluksi vakavasti ja kestikin noin kymmenen vuotta ennen kuin se sai tuulta siipiensä alle. Nykyään törmäysteoria on todettu hyvin todennäköiseksi Kuun syntytavaksi muun muassa simulaatoiden avulla. Molempien kappaleiden alkuaineiden isotooppikoostumukset ovat hyvin samankaltaisia, joka niin ikään viittaa rajuun törmäykseen. Theian törmäys Maahan onkin ollut valtaisa mullistus, jossa koko Maan olemassa olo on voinut olla vaakalaudalla. Maan koko kuorikerros repesi törmäyksessä täysin ja jopa Maan vaippakerros muovatui uudelleen. Theian ydin sulautui Maan omaan ytimeen. Valtava määrä kiviainesta sinkoutui Maan kiertoradalle, josta osa putosi takaisin Maan pinnalle, mutta osasta kiviainesta muotoutui oma Kuumme.

Taitelijan näkemys Theian törmäyksestä alkumaahan.
Image credit: NASA/JPL-Caltech

Kuun sisäinen rakenne ei ole aivan kuten Maalla, vaikka se törmäyksen seurauksena koostuukin suurin piirtein samoista materiaaleista. Kuun pienemmän koon vuoksi, sillä ei esimerkiksi ole juurikaan sulaa kiviainesta sisäkerroksissaan. Tilanne oli kuitenkin toinen Kuun varhaisten vuosien aikana, jolloin sula kiviaines muodosti sen pinnalle suuria basalttitasankoja. Nämä tasangot näemme yhä Kuun pinnalla tummempina alueina eli Kuun merinä. Aurinkokunnan varhaisen meteoripommituksen aikana Kuun pinta vuoroin rikkoutui ja vuoroin peittyi sulaan kiveen. Meteoripommituksen jälkeen Kuun pinta sai nykyisen muotonsa. Uusia kraatereita Kuun pinta on saanut enää vain harvakseltaan viimeisten 3,7 miljardin vuoden aikana. Melko tasaisena näyttäytyvien merialueiden perusteella voidaan arvioida, että Kuun pintakerroksien läheisyydessä on ollut vielä jonkin verran tuon jälkeen sulaa kiviainesta. Kuun ydin alkoi viilentyä selvästi noin kolme miljardia vuotta sitten. Samaan aikaan myös sulan vaipan aikaansaama magneettikenttä alkoi heiketä. Kaikki geologiset prosessit lakkasivata, jonka seurauksena tunnemme nykyisen Kuumme lähes täysin muuttumattomana ja kuolleena paikkana. Vain satunnaiset pienet meteorit muokkaavat Kuun pintaa aiheuttaen uusia pieniä kraatereita.

Kuun pyörimisliike ja kiertoaika Maan ympäri ovat lukkiutuneet niin, että Kuu näyttää aina saman puolensa kohti Maata. Koska Kuu kiertää Maan ympäri noin kuukaudessa tarkoittaa se samalla siis myös sitä, että sen pyörähdysaika oman akselinsa ympäri on niin ikään noin kuukauden. Tällainen lukkiutuminen ei ole ainutlaatuista aurinkokunnan mittakaavassa, vaan saman ilmiön voi nähdä myös joissain muissa planeetta-kuu järjestelmissä. Lukkiutuminen johtuu niin sanotuista vuorovesivoimista. Tapahtuman alkuperä johtaa jälleen tuohon massiiviseen törmäykseen, josta Maa-Kuu parivaljakko syntyi. Kuun muodostuessa se nimittäin kiersi maapalloa hyvin lähellä kiertoajan ollessa vain noin 20 tuntia. Maan vetovoiman vaikutuksesta Kuun muoto oli aluksi soikea. Myös Kuun vetovoima vaikutti Maan pinnalla, mutta tietysti huomattavasti pienemmässä mittakaavassa. Vuorovesi-ilmiö näkyy edelleen meren pinnan nousuna ja laskuna eri puolilla maapalloa. Alkuvaiheessa Kuu pyöri akselinsa ympäri nopeammin kuin kierroksen Maan ympäri. Tästä johtuen vetovoiman aiheuttama soikeus ei ollut tasapainossa, vaan aiheutti pyörimistä hidastavan voiman. Miljardien vuosien kuluessa pyöriminen on hidastunut niin paljon, että nyt Kuu näyttää siis aina saman puolen meitä kohti. Pyörimisen hidastumisen vuoksi Kuu samalla etääntyy Maasta. Etääntymisvauhti on tällä hetkellä noin 38 millimetriä vuodessa. Tämä johtaa hiljalleen myös täydellisten auringonpimennysten katoamiseen noin 600 miljoonan vuoden kuluttua. Lisäksi ilmiön vaikutuksesta Maan pyörimisliike hidastuu ajan kuluessa. Esimerkiksi noin 350 miljoonaa vuotta sitten Maan vuorokausi kesti vain 23 tuntia. Vastaavasti mahdolliset tulevaisuuden ihmiset saavat käyttöönsä satojen miljoonien vuosien kuluessa päiväänsä lisätunteja, joita jo nykyihminenkin kaiken kiireen keskellä välillä tarvitsisivat. Mutta palataan vielä hetkeksi takaisin Kuun näkymiseen. Vaikka periaatteessa siis Kuun sama puolisko osoittaa aina meitä kohti, voimme kuitenkin nähdä sen pinnasta tietyn ajan kuluessa 59 %. Tässä on kyse ilmiöstä nimeltä libraatio eli Kuun huojuminen, joka johtuu Maalle ja Kuulle ominaisista hieman epäkeskisistä radoista. Asia voidaan todeta myös matemaattisesti molempien kappaleiden rataominaisuuksien perusteella, mutta en lähde sitä tässä yhteydessä enempää avaamaan.

NASAn teemasivut Kuusta löytyvät seuraavasta osoitteesta:

Vaikka Kuu kääntääkin siis aina saman puolen kohti Maata, ei se toki aina näytä samanlaiselta. Toisinaan siitä on valaistuna vain puolet ja joskus aamu- tai iltahämärässä näkyy vain pieni kapea sirppi. Näitä erilaisia valaistusolosuhteita kutsutaan Kuun vaiheiksi ja ne toistuvat säännöllisesti 29,5 vuorokauden jaksoissa. Kuun vaiheita sanotaan kasvaviksi silloin, kun Kuun vaiheen koko kasvaa uudesta kuusta täysikuuta kohti mentäessä. Kasvava Kuu näkyy parhaiten iltataivaalla Auringon laskettua. Mitä pienempi sirppi on sitä lähempänä Kuu sijaitsee Aurinkoa. Täysikuun aikaan Kuu nousee suurin piirtein auringonlaskun aikaan vastakkaiselta puolelta taivasta. Vähenevä Kuu näkyy parhaiten puolestaan aamuyön tai aamun tunteina. Kun Kuun kierto lähestyy loppuaan, sirppi pienenee jälleen ja Kuu näkyy aamu aamulta yhä lähempänä Aurinkoa. Uusikuu on silloin, kun Kuu on samalla suunnalla kuin Aurinko, eikä sitä voi silloin käytännössä nähdä, koska Aurinko valaisee silloin vain Kuun vastakkaista puolta. Kuun valaistus perustuu siihen kulmaan missä asennossa Maa, Kuu ja Aurinko keskenään ovat.

Puolikuun aikaan yksityiskohdat Kuun pinnalla ovat parhaimmillaan varjon ja valon rajalla eli terminaattorilla. Kuninkoja, Turku, 8.3.2014.

Yksi kiinnostavimmista Kuussa tapahtuvista näennäisistä ilmiöistä on kuunpimennys. Mikäli Aurinko, Maa ja Kuu kiertäisivät toisiaan täsmälleen samassa tasossa, tapahtuisi kuun- ja auringonpimennyksiä joka kuukausi. Kuun ratataso poikkeaa Maan ratatasosta kuitenkin noin 5 prosenttia. Tästä johtuen kuunpimennyksiä tapahtuu keskimäärin noin kaksi kertaa vuodessa. Kaikki pimennykset eivät luonnollisesti näy Suomessa, mutta auringonpimennykseen verrattuna niitä näkyy kuitenkin selvästi useammin. Kuunpimennys tapahtuu silloin, kun Maa asettuu radallaan Auringon ja Kuun väliin niin, että Maan varjo estää Auringon valon pääsyn Kuun pinnalle. Toisin kuin auringonpimennyksissä, ei Kuu kuitenkaan katoa kokonaan näkyvistä. Tämä johtuu siitä, että Maan ilmakehä taittaa osan Auringon valosta Kuun pintaan. Vähiten taittuvat värit kuten oranssi ja punainen ”yltävät” pisimmälle ja tästä johtuen Kuun väri muuttuu pimennyksen aikaan punertavaksi. Viimeisin täydellinen kuunpimennys näkyi Suomessa 28. syyskuuta vuonna 2015, mutta ainakin Turun seudulla taivas oli tuolloin pääosin pilvessä ja pimennyksen seuraaminen ei onnistunut kovin hyvin. Seuraava täydellinen kuunpimennys näkyy Suomessa 31. tammikuuta vuonna 2018.

Kuunpimennys syyskuussa 2015 jäi lähes kokonaan pilvien peittoon. Tässä toinen mitättämästä pilviraosta koko pimennyksen aikana. Kuninkoja, Turku, 28.9.2015.

Kuun pinta ei ole tasainen, vaan se sisältää samankaltaisia geologisia muodostelmia kuin Maakin. Löytyy vuoria ja kanjoneita sekä merialueita (tummia basalttitasankoja ilman vettä) ja kraatereita. Paljain silmin näistä yksityiskohdista näkyvät lähinnä tummat meriksi kutsutut alueet sekä toisaalta vaaleammat ylänköalueet.
Kuun meret peittävät sen pinnasta noin 16 %. Suurin osa merialueista on sen Maata kohti näkyvällä puolella. Alueet ovat saaneet nimensä varhaisilta tähtitieteilijöiltä, jotka todellakin olettivat näiden basalttitasankojen olevan vettä. Tasangot ovat muodostuneet suurimmaksi osaksi aurinkokunnan varhaisen vaiheen meteoripommituksen jälkeen (3,7 miljardia vuotta sitten), sillä ne ovat melko tasaisia ja sisältävät hyvin vähän kraatereita. Useat merien kohdalla olevat kraaterit muodostavat ympärilleen poikkeuksellisen kirkkaita säteittäisiä alueita, jotka ovat merkki kraaterin ”nuoresta iästä”. Suurin meristä on Oceanus Procellarum eli Myrskyjen valtameri. Se näkyy laajana tummana alueen Kuun vasemmalla puoliskolla. Muita suurehkoja ja selvästi näkyviä merialueita ovat Mare Imbrium (Sateiden meri), Mare Serenitatis (Hiljaisuuden meri), Mare Tranquillitatis (Rauhallisuuden meri) ja Mare Crisium (Vaarojen meri). Kaukoputkella katsoen näkyviin tulee myös huomattavasti pienempiä tummia alueita, joista Maan vesistöjen tapaan käytetään vesiaiheisia nimityksiä kuten lahti (Sinus), järvi (Lacus) tai vaikkapa suo (Palus).

Vaarojen merestä näkee selvästi basalttitasankojen tasaisuuden, jossa vain muutama pieni kraatteri rikkoo sen pintaa. Iso-Heikkilä, Turku, 4.4.2014.

Tunnetuimpia Kuun pinnanmuotoja ovat kuitenkin kraaterit, joita yli kilometrin läpimittaisia on likimäärin 300 000. Suurin osa niistä on syntynyt Kuun varhaisessa vaiheessa noin 3,7-4,1 miljardia vuotta sitten suuren meteoripommituksen aikakaudella. Vanhat kraaterit ovat voineet säilyä Kuun pinnalla näinkin pitkään, sillä ilman kaasukehää ei eroosiota Kuun pinnalla tapahdu käytännössä lainkaan. Myös Kuun geologisen aktiivisuuden päättyminen on taannut sen pinnalle hyvin vakaat olosuhteet miljardien vuosien ajan. Nuorempia kraatereita ei puolestaan ole enää syntynyt, kun suurin osa aurinkokunnan ylimääräisestä kiviaineksesta oli jo satanut aurinkokunnan taivaankappaleiden pinnalle tai asettunut vakaammalle kiertoradalle esimerkiksi asteroidivyöhykkeelle. Kraatereita ei käytännössä voi suoraan nähdä paljain silmin, mutta jo pienellä kaukoputkella niitä voi nähdä kymmeniä. Kuun eteläisellä ylängöllä loistavan Tychon kraaterin säteet näkyvät tosin mainiosti jo paljain silmin täysikuun aikana. Muita mielenkiintoisia kraatereita ovat esimerkiksi tummapohjainen Plato, kirkas Copernicus ja perinteisemmän näköiset kraaterit Aristoteles, Archimedes ja Ptolemaeus.

Tummapohjainen kraatteri Plato ja yksi Kuun suurimmista laaksoista, Valles Alpes, löytyvät Kuun pohjoisosista. Iso-Heikkilä, Turku, 31.3.2015.

Kuusta löytyy myös muita nimettyjä pinnanmuotoja, jotka vastaavat Maassa olevia geologisia muodostumia. Esimerkiksi vuoret ja vuorijonot on nimetty Maan vastaavien pinnanmuotojen mukana. Vuoristoista selkeimmin Kuun pinnalta erottuu Apenniinien vuoristo (Montes Apenninus), joka sijaitsee Sateiden ja Hiljaisuuden merien välimaastossa. Lisäksi Kuun pinnalta löytyy myös laaksoja, joista yksi selkeimmin erottuvista on Plato-kraatterin lähistöllä sijaitseva Alppien laakso (Vallis Alpes). Myös jyrkkäpiirteisempiä rotkoja ja kanjoneja on pinnalla runsaasti. Suurin näistä on lähes 430 kilometriä pitkä Rupes Altai. Kanjonit ovat puolestaan vaihtelevan pituisia ja levyisiä Maan kanjoneita vastaavia muodostelmia.
Kuun pinnalla on kuitenkin kaksi selvästi Maan geologiasta poikkeavaa pinnanmuotoa. Kraaterijonot (Catena) ovat sarja peräkkin olevia kraatereita, jotka ovat syntyneet suuremman lohkareen osuessa sopivasti Kuun pintaan, jolloin kivimateriaalia on lentänyt muodostuneen kraaterin toiselle puolelle suoraksi linjaksi. Yksi tunnetuimmista kraaterijonoista on Catena Davy. Toinen Maasta poikkeava piirre Kuun pinnalla on magneettinen pyörre. Ne ovat pieniä vaaleita alueita Kuun pinnalla, jotka näkyvät parhaiten tummilla basalttitasangoilla. Niiden syntytapa oli pitkään arvoitus, mutta nykyään niitä pidetään alueina, jonne on jäänyt Kuun syntymästä peräisin olevaa jäännösmagnetismia poikkeuksellisen paljon. Syynä on mahdollisesti alueen poikkeava kivilajien koostumus. Tunnetuin magneettinen pyörre Kuun pinnalla on Reiner Gamma.

Magneettiset pyörteet ovat erikoisen näköisiä kohteita Kuun pinnalla. Kuvassa Reiner Gamma.
Image credit: NASA LRO WAC science team

Kuun tutkimus on käynnistynyt likimain yhtä varhain kuin ihminen on tämän kiertolaisen olemassa olon tuntenut. Esimerkiksi luulöydöt jopa 30 000 vuoden takaa kertovat, että sen ajan ihmiskunta on tuntenut jo Kuun vaiheet ja havainnut myös niiden säännöllisyyden. Kuun tieteellinen tutkimus on kuitenkin käynnistynyt vasta jonkin verran ennen ajanlaskun alkua, kun matematiikka kehittyi riittävästi Kuun radan laskemiseen (ainakin jollain tarkkuudella). Sen ajan ihmiset havaitsivat Kuusta paljain silmin täsmälleen saman määrän yksityiskohtia, mitä mekin pystymme nykyään havaitsemaan. Lähinnä pinnalta erottuivat siis tummempia ja vaaleampia alueita sekä täysikuun aikaan näkyvän Tycho-kraaterin kirkkaat säteet. Kaukoputkien kehittyessä 1600-luvulla paljastui Kuun pinta nopeasti hyvin monimuotoiseksi paikaksi. Kuun pinnan kartoitus olikin yksi tuon ajan suurimmista hankkeista Kuun tutkimuksen osalta. Myöhempinä vuosisatoina erilaiset uudet mittausmenetelmät ja -tekniikat toivat oman lisänsä Kuun tietoihin. Varsinainen avaruustutkimus Kuun kiertoradalta ja pinnalta alkoi vasta hieman alle 60 vuotta sitten. Ensimmäinen ihmisen lähettämä kappale saapui Kuuhun 14. syyskuuta vuonna 1959, kun Neuvostoliiton Luna 2 iskeytyi sen pinnalle. Kuun Maahan näkymätöntä puolta onnistuttiin kuvaamaan ensimmäisen kerran pian tämän jälkeen lokakuussa 1959. Tämän hankkeen takana oli niin ikään Neuvostoliitto ja luotaimena Luna 3. Kuvien suurin hämmästys oli, että Kuun toinen puoli oli lähes täysin yhtä suurta ylänköä, josta meret puuttuivat kokonaan. Ensimmäisen pehmeän laskun Kuuhun teki 3. helmikuuta vuonna 1966 Luna 9, joka oli siis edelleen osa Neuvostoliiton kuuohjelmaa 1960-luvulla. Samalla Maan pinnalle saatiin ensimmäiset pintakuvat Kuusta. Kuvista paljastui, että Kuun pinta koostuu varsin kovasta kivimateriaalista, eikä upottavasta hiekasta (tai varsinkaan juustosta). Tämän jälkeen Yhdysvaltojen kuuohjelma alkoi hiljalleen hivuttautua Neuvostoliiton vastaavan ohi ja ensimmäisten asioiden saavutukset kirjattiin USAn nimiin. Ensimmäisinä ihmisinä Kuun kiersivät Apollo 8 lennolla astronautit Frank Borman, James Lovell ja William Anders. Tämä tapahtui jouluaattona vuonna 1968. Vain hieman yli puoli vuotta myöhemmin Kuun pinnalle astui Neil Armstrong 20. heinäkuuta vuonna 1969. Pian hänen jälkeensä pinnalle asteli myös samalla lennolla ollut astronautti Buzz Aldrin. Muutaman kuulennon jälkeen yleinen mielenkiinto Kuuta ja kuulentoja kohtaan väheni dramaattisesti ja viimeinen ihmisen tekemä vierailu Kuussa tapahtui joulukuussa vuonna 1972. Kaiken kaikkiaan Kuussa on käynyt toistaiseksi 12 ihmistä kuudella erillisellä avaruuslennolla.

Kaikkien Apollo-lentojen laskeutumispaikat Kuun pinnalla.
Image credit: NASA

1970-luvulla tehtiin myös jonkin verran miehittämättömiä kuulentoja sekä Yhdysvaltojen että Neuvostoliiton toimesta. 1970-luvun puolivälistä alkoi 15 vuotta kestänyt kuulennoton aikakausi, eikä 1990-luvullakaan Kuun kiertoradalle lähetetty kuin kolme luotainta. 2000-luvulla luotainten määrä on hiljalleen kasvanut ja uusista avaruusvaltioista erityisesti Kiina on ollut aktiivinen kuulentojen saralla. Tästä hyvänä esimerkkinä Chang'e 3-luotain, jonka onnistui laskeutua Kuun pinnalle yhdessä Yutu-kulkijan kanssa. Yutu (eli suomalaisittain jadepupu) hyytyi kuitenkin Kuun ensimmäisen kylmän yön aikana ja sen tehtävä jäi hieman vaillinaiseksi. Myös uusia tutkimusluotaimia niin Kiinan kuin muiden valtioiden / järjestöjen toimesta on tarkoitus lähettää Kuun radalle tai sen pinnalle lähitulevaisuudessa.

Kiinalaisen jadepupun laskeutumisalue löytyy Sateenkaarilahden (Sinus Iridum) tuntumasta. Iso-Heikkilä, Turku, 12.3.2014.

Kuvat: © Jani Laasanen, ellei kuvan yhteydessä toisin mainita. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti