keskiviikko 31. elokuuta 2016

SYYSKUUN TÄHTITAIVAS

Syyskuun kuukausikatsauksessa katsellaan jälleen ajankohtaisia taivaan tapahtumia, mutta aloitamme kuitenkin pienellä uutiskatsauksella. Nimittäin aurinkokuntaamme lähinnä sijaitsevasta Alpha Centaurin tähtijärjestelmästä, josta on ilmoitettu uuden planeetan löytymisestä. Planeetta on samalla lähin omaa aurinkokuntaamme sijaitseva eksoplaneetta. Kaikkein kiinnostavinta asiassa on tietysti se, että planeetta on maankaltainen kiviplaneetta, joka kiertää järjestelmän himmeintä tähteä, Proxima Centauria, sen elämänvyöhykkeellä. Löytö on tehty Europpan eteläisen observatorion, ESOn, tutkimuksissa ja aiheuttaa varmasti vielä runsaasti jatkoselvittelyjä. Proxima Centauri on siis hyvin vaatimaton punainen kääpiötähti, jonka vuoksi sen elämänvyöhyke on hyvin kapea ja sijaitsee lähellä tähteä. Tästä johtuen planeetan kiertoaika tähden ympäri onkin vain 11 vuorokautta. Se puolestaan aiheuttaa ongelmia elämän kannalta, sillä tähden läheisyyden vuoksi myös ultravioletti- ja röntgensäteily on voimakasta. Tämän vuoksi saattaakin olla niin, että elämää ei tältä planeetalta toiveista huolimatta koskaan löydy. Myös planeetan päivän pituus on toistaiseksi tuntematon ja sillä on luonnollisesti oma vaikutuksensa planeetan pinnan lämpötiloihin. Kooltaan tämä löydetty planeetta on noin 1,3 kertaa Maan massainen.

ESOn tieteellinen julkaisu löytyy seuraavasta osoitteesta:



Elokuun mielenkiintoisimpana tapahtumana pidin Venuksen ja Jupiterin kohtaamista, joka valitettavasti näkyi Suomessa vain päivätaivaalla. Haasteista huolimatta kokeilin sen kuvaamista Kevolan observatoriolla Paimiossa Valtakunnallisen tähtiharrastuspäivän yhteydessä 27.8.2016. Molemmat planeetat näkyivät myös visuaalisesti päivätaivaalla kaukoputkella katsottuna. Kuvaamisen haasteena oli kirkkaan taivaan lisäksi myös kova tuuli, joka yritti väkisin tunkeutua myös observatorion kuvun sisään.

Kirkkaampi Venus sijaitsee kuvan oikeassa yläkulmassa ja hailakka, selvästi suurempi Jupiter kuvan vasemmassa alareunassa. Kuva on otettu Auringon kirkastaessa päivätaivasta. Kevola, Paimio, 27.8.2016.
Syyskuussa uusikuu on jo heti kuun ensimmäinen päivä kello 12:03 päivällä. Täysikuu puolestaan loistaa taivaalla 16. syyskuuta, tarkalleen ottaen kello 22:05 illalla. Kuun ja Saturnuksen voi nähdä lähellä toisiaan 8. syyskuuta heti Auringon laskettua. Syyskuun 15. päivä tapahtuu puolestaan Neptunuksen okkultaatio, joka tarkoittaa planeetan peittyvän Kuun taakse. Tapahtumaa on vaikea havaita, sillä Kuu on lähes täysi ja tällöin se häikäisee niin paljon läheistä taustataivasta, että Neptunuksen näkeminen voi olla mahdotonta. Stellariumin mukaan peitto alkaa Turussa kello 22:37 ja päättyy kello 23:30. Muualla Suomessa kellonajat voivat poiketa edellä mainitusta jonkin verran.

Muilta osin taivaan tapahtumat vastaavat elokuuta sillä erotuksella, että pimeys kestää kauemmin. Merkurius näkyy aivan kuun lopussa aamuhämärän taivaalla. Sen suurin elongaatio eli etäisyys Auringosta on tämän näkymisen aikana 18 astetta. Hyvin kapea kuunsirppi avustaa Merkuriuksen löytämistä 29.9., jolloin ne molemmat kohoavat taivaalle idän suunnasta noin kuuden aikaan aamulla.

Mars näkyy vielä juuri ja juuri eteläisessä horisontissa heti auringonlaskun jälkeen. Planeetta löytyy parhaiten kiikareilla. Marsin pohjoispuolella voi nähdä myös Saturnuksen, joka niin ikään näkyy matalalla etelätaivaalla. Molemmat kohteet alkavat olla jo melko haastellisia havaittavaksi.

Planeetoista parhaiten näkyvätkin himmeät Uranus ja Neptunus, jotka sijaitsevat likimääräisesti samassa paikassa kuin elokuussakin. Uranus sijaitsee Kalojen ja Neptunus Vesimiehen tähdistössä. Molempien etsimiseen kannattaa käyttää kiikareita ja hyvää tähtikarttaa. 

Uranus näkyy taivaalla vain pienehkönä levynä jopa melko suurilla kaukoputkilla. Planeetan yläpuolella näkyvät kuut, Titania ja Oberon. Kevola, Paimio, 30.9.2015.

Tarkemmat etsintäkartat ja tietoa taivaankappaleista löytyy myös Tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan sivuilta: https://www.ursa.fi/taivaalla/tahtitaivas-tanaan.html

Syyskuun kiinnostavin asteroidi on niistä suurin eli (1) Ceres. Se näkyy Valaskalan tähdistössä ja on kuun puolivälissä kirkkaudeltaan + 8.1 magnitudia. Alle asteen päässä siitä (6.-11.9. välisenä aikana) on näkyvissä myös toinen kirkas asteroidi, (18) Melpomene, jonka kirkkaus on + 8.6 magnitudia kuun puolivälissä. Kaikkein lähimmillään ne ovat toisiaan 8. syyskuuta, jolloin niiden välinen etäisyys on vain 0,6 astetta eli hieman yli täysikuun halkaisija. Molemmat asteroidit näkyvät jo hyvillä kiikareilla, mutta niiden tunnistamiseen tarvitaan hyvää tähtikarttaa. Muita kirkkaita syyskuun asteroideja ovat (2) Pallas Pegasuksen ja Delfiinin tähdistöjen välissä (kirkkaus + 9.4 magnitudia), aamuyöllä näkyvä (4) Vesta Kaksosten tähdistössä (+ 8.3 magnitudia) ja (11) Parthenope Valaskalan tähdistössä (+ 9.5 magnitudia).

Asteroidien etsimisessä voi käyttää apuna Heavens-aboven sivustoa ja sen etsintäkarttoja.

Syyskuussa ei ole taivaalla yhtään kiikareilla tai pienellä kaukoputkella nähtävää komeettaa.

Elokuun aikana taivaalla näkyi jälleen muutamia haloja, joista näyttävin oli kotipihalta bongattu 22 asteen rengas ja hyvin pieni pätkä sen yllä sivuavaa kaarta. Kaari näkyy lähinnä renkaan kirkastumana sen yläosassa.

Tavanomainen 22 asteen rengas näkyi taivaalla pienen pilviharson läpi. Kuninkoja, Turku, 28.6.2016.
Kuvat: © Jani Laasanen

keskiviikko 24. elokuuta 2016

KIRKKAIMMAT TÄHDET

Olen aika usein kirjoitusten aiheissa puhunut kohteiden kirkkaudesta ja näkymisestä magnitudeina. Tällä kertaa ajattelin hieman syventyä tähän kirkkauden mittaamistapaan ja sen kehityshistoriaan. Samalla esittelen lyhyesti 10 kirkkainta Suomessa näkyvää tähteä sekä sen mistä ja milloin ne löytyvät. Pienenä haasteena heitän kaikille, että ehdittekö löytämään ja tunnistamaan nämä tähdet kuluvan talven aikana.

Kirkkaus- eli magnitudijärjestelmän historia ulottuu yli 2 000 vuoden takaiseen maailmaan ja antiikin Kreikkaan. Tällöin Rodoksella elänyt tähtitieteilijä Hipparkhos laati ensimmäisen kunnollisen tähtiluettelon, joka sisälsi suurin piirtein 850 tähteä. Hipparkhos jakoi tähdet kuuteen eri kirkkausluokkaan, joista kirkkaimmat olivat ensimmäisen magnitudin tähtiä ja himmeimmät, juuri paljain silmin näkyvät kuudennen magnitudin tähtiä. Tähän luokitteluun perustui myös Ptolemaioksen hieman yli 1 000 tähteä käsittävä tähtiluettelo, joka julkaistiin noin vuonna 150 ajanlaskun alun jälkeen hänen pääteoksessaan Almagest. Ajan mittaan tähtien kirkkauksien mittaus tarkentui, mutta paljain silmin näkyvien tähtien magnitudijärjestelmä säilytti asemansa yleisessä käytössä. Vakiintuneeksi tähtitieteen kirkkauden mittausluokitukseksi järjestelmä kehittyi vasta 1800-luvun puolivälissä Norman Pogsonin ansiosta. Hän määritteli, että ensimmäisen ja kuudennen magnitudin tähtien kirkkauksien suhde on täsmälleen sata ja valitsi esimerkkitähdet kyseisistä luokista. Näin syntyi nykyisin käytössä oleva logaritminen magnitudijärjestelmä, jossa yhden magnitudin kirkkaampi kohde on aina näennäisesti 2,5 kertaa kirkkaampi kuin vertailukohde ja vastaavasti kaksi magnitudia kirkkaampi kohde on 6,25 kertaa vertailtavaa kohdetta kirkkaampi. Silti yhä edelleen voidaan sanoa Hipparkhoksen luoman luokittelun pitävän paikkaansa, sillä kirkkaimmat tähdet ovat edelleen likimääräisesti ensimmäisen magnitudin kohteita ja himmeimmät paljain silmin näkyvät tähdet kuudennen magnitudin kohteita. Kuudetta magnitudia himmeämmät kohteet näkyvät siis vain optisilla apuvälineillä kuten kiikareilla ja kaukoputkilla.

Taivaalla voi toisinaan nähdä myös tähtiä kirkkaampia kohteita, joten kirkkauden luokittelussa käytetään myös negatiivisia numeroarvoja, jotka osoittavat tarkasteltavan kohteen olevan hyvin kirkas. Myös taivaan kirkkaimmalle kohteelle, Auringolle, on laskettu kirkkausarvo, joka on peräti -26,73 magnitudia. Täysikuun magnitudi on niin ikään selvästi negatiivinen eli -12,6 magnitudia. Vaikka kirkkausero Aurinkoon näyttää melko pieneltä (14 yksikkö magnitudeissa), on todellinen näennäinen kirkkausero logaritmisen järjestelmän vuoksi peräti 400 000 kertainen. Ei siis ihme, että Aurinkoa on lähes mahdotonta katsoa suoraan kohti. Seuraavaksi kirkkaimmat tavanomaiset taivaan kohteet ovat planeettoja. Niistä Venus, Jupiter ja Mars ovat yleensä kirkkaampia kuin mikään taivaan tähdistä. Satunnaisesti tähtiä kirkkaampia kohteita voivat olla myös tietyt satelliitit, meteorit (ns. tulipallot), komeetat ja supernovat (jollaista ei tosin ole Linnunradallamme näkynyt yli 400 vuoteen).

Ja sitten niiden kymmenen kirkkaimman tähden kimppuun. Tähtien etsintäkartat löytyvät esimerkiksi Ursan sivuilta osoitteesta:

Hyvä sovellus ajankohtaiseen taivaannäkymään on myös Stellarium, jonka voi ladata osoitteesta:

Huom! Kohteiden näkyminen on kuvattu pääasiassa Etelä-Suomen näkökulmasta.


Koko taivaan kirkkain tähti on Sirius ja sen kirkkauden magnitudiarvo on – 1,46. Suomessa se näkyy valitettavan matalalla ja mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä alemmaksi se jää taivaalla. Aivan pohjoisimmassa Lapissa se näkyy parhaimmillaankin vain hieman yli kolmen asteen korkeudella. Sirius koristaa eteläistä taivasta lokakuusta alkaen, jolloin se näkyy aamuhämärässä ennen auringonnousua. Talven edetessä se nousee (ja laskee) yhä aikaisemmin. Iltaihmisen kannalta se näkyy parhaiten helmikuussa, jolloin tähti on etelässä noin kello 21-22. Sirius sijaitsee Ison Koiran tähdistössä ja sen etäisyys meistä on ainoastaan 8,5 valovuotta. Se on valkoinen pääsarjavaiheen tähti, jota kiertää 50 vuoden kiertoradalla valkoinen kääpiötähti.

Siriuksen loisteen vuoksi sen seuralaista, valkoista kääpiötähteä on vaikeahko nähdä visuaalisesti.
Image Credit: NASA, ESA, H. Bond (STScI) and M. Barstow (University of Leicester) 
Arcturus on Suomesta näkyvistä tähdistä toiseksi kirkkain ja kaikista taivaan tähdistä neljänneksi kirkkain. Myös Arcturuksen kirkkaus alkaa Siriuksen tapaan negatiivisella arvolla (- 0,04 magnitudia). Tähden kirkkaus vaihtelee jonkin verran, mutta käytännössä eroa ei pysty paljain silmin havaitsemaan. Arcturus löytyy suhteellisen helposti taivaalta seuraamalla Otavan kauhan varren tähtien muodostamaa linjaa kuviosta poispäin. Arcturus näkyy parhaiten syksyllä läntisellä iltataivaalla pian auringonlaskun jälkeen tai keväällä idässä pimeän tulon jälkeen. Aamuvirkut löytävät sen puolestaan parhaiten keskellä talvea suurin piirtein kaakon suunnalta. Tämä punainen jättiläistähti sijaitsee Karhunvartijan tähdistössä noin 37 valovuoden päässä Maasta.

Vega sijaitsee puolestaan Lyyran tähdistössä ja on kirkkaudeltaan + 0.03 magnitudia. Se on Suomessa näkyvistä tähdistä kolmanneksi kirkkain ja kaikista tähdistä viidenneksi kirkkain. Vega näkyy parhaiten syysiltoina korkealla etelätaivaalla. Syksyn edetessä kohti talvea, siirtyy Vega hiljalleen kohti läntistä horisonttia. Keväällä Vega näkyy aamuyöllä idässä. Periaatteessa Vegan voi kuitenkin nähdä Suomessa aina, sillä se on ns. sirkumpolaarinen tähti eli pysyy aina horisontin yläpuolella. Vega on valkoinen pääsarjavaiheen tähti, joka sijaitsee noin 25 valovuoden päässä meistä.

Vega erottuu selvästi kirkkaimpana tähtenä Linnunradan lähistöllä ja kuvan keskikohdasta oikealle yläviistoon. Kevola, Paimio, 12.8.2015.
Capella on puolestaan Ajomiehen tähdistön päätähti ja Suomessa näkyvistä tähdistä neljänneksi kirkkain (6. koko taivaalla). Sen kirkkau on + 0.08 magnitudia eli lähes yhtä paljon kuin Lyyran Vegalla. Myös Capella on sirkumpolaarinen eli se on Suomesta katsoen aina horisontin yläpuolella. Parhaiten se näkyy keskitalvella korkealla etelätaivaalla. Syksyllä Capella kohoaa ilta-aikaan idästä ja keväällä se näkyy iltaisin melko matalalla länsitaivaalla. Capella sijaitsee 42 valovuoden päässä aurinkokunnastamme ja se on nelinkertainen tähti. Se koostuu kahdesta lähekkäin kiertävästä kellanoranssista jättiläistähdestä sekä kahdesta punaisesta kääpiötähdestä.

Rigel on Orionin tähdistön kirkkain ja koko taivaan 7. kirkkain tähti. Suomessa näkyvistä tähdistä se on viides kirkkaudellaan + 0.18 magnitudia. Rigel näkyy Siriuksen tapaan parhaiten keskitalvella alkuillasta melko matalalla etelässä. Parhaimmillaan se nousee Etelä-Suomessa noin 20 asteen korkeudelle horisontista. Toisin kuin useimmat muut kirkkaat tähdet, sijaitsee Rigel varsin kaukana eli noin 800 valovuoden päässä. Rigel on sinivalkoinen ylijättiläistähti, joka koostuu kolmesta eri komponentista. Näistä vain toinen on mahdollista nähdä visuaalisesti.

Kaksoistähti Rigel oli esittelyssä jo talvella Orionin tähdistön yhteydessä. Seuralaisen saa valokuviin näkyviin vain lyhyillä valotusajoilla (tässä oikeanpuoleinen kuva kello 4 suunta). Kevola, Paimio, 28.12.2015.

Myös Procyon näkyy edellisen tähden eli Rigelin tapaan parhaiten keskitalvella. Se muodostaa silloin yhdessä Siriuksen, Rigelin ja Betelgeusen kanssa matalalla etelässä näkyvän vinoneliön muotoisen kirkkaan kuvion. Procyon sijaitsee Pienen Koiran tähdistössä ja on kirkkaudeltaan + 0.34 magnitudia. Suomessa näkyvistä tähdistä se on kuudenneksi kirkkain ja koko taivaan tähdistä 8. kirkkain. Procyon kohoaa taivaalla hieman korkeammalle kuin Sirius ja Rigel ja on Etelä-Suomessa parhaimmillaan 35 asteen korkeudella horisontista. Procyon sijaitsee 11,5 valovuoden päässä eli se sijaitsee fyysisesti melko lähellä Siriusta. Procyon on kellanvalkea pääsarjavaiheen tähti, jolla on seuralaisenaan hyvin himmeä valkoinen kääpiötähti.

Edelleen samalta suunnalta löytyy myös Orionin tähdistön kuuluisa punainen ylijättiläistähti Betelgeuse. Se näkyy siis parhaiten keskitalvella alkuillasta. Betelgeusen keskimääräinen kirkkaus on + 0.50 magnitudia ja se on Suomessa näkyvistä tähdistä 7. kirkkain. Kaikista taivaan tähdistä se on 10. kirkkain. Betelgeusen kirkkaus vaihtelee huomattavasti. Kirkkaimmillaan se voi olla jopa yhtä kirkas kuin Lyyran Vega, mutta toisaalta se voi himmetä aina + 1.3 magnitudiin saakka. Syynä muutoksiin on sen elämän kiertokulku, joka on jo aivan loppusuoralla. Betelgeusen on ennustettu räjähtävän supernovana melko läheisessä tulevaisuudessa. Silloion tämä 640 valovuoden päässä sijaitseva tähti loistaisi jopa – 10 magnitudin kohteena ja näkyisi selvästi myös päivällä.

Altair sijoittuu listallamme Suomessa näkyvistä tähdistä kahdeksanneksi. Kaikkien tähtien joukossa sen sijoitus on kahdestoista. Altairin kirkkaus on + 0.77 magnitudia. Altair näkyy parhaiten syksyllä pimeän tullen, jolloin se kohoaa etelässä noin 40 asteen korkeudelle horisontista. Talven saapuessa Altair näkyy vielä pimeän tultua läntisellä taivaalla melko matalalla. Myöhään keväällä Altair puolestaan nousee aamuvarhain idästä. Altair sijaitsee Kotkan tähdistössä ja se on valkoinen pääsarjavaiheen tähti. Altair sijaitsee useimpien muiden kirkkaiden tähtien tapaan melko lähellä eli vain noin 17 valovuoden päässä meistä.

Aldebaran on Härän tähdistössä sijaitseva oranssinpunainen jättiläistähti, joka pääsee Suomesta näkyvien kirkkaimpien tähtien listan sijalle yhdeksän (koko taivaan 14. kirkkain). Sen näennäinen kirkkaus on + 0.85 magnitudia. Aldebaran kohoaa syksyiselle taivaalle varhain aamuyöstä idän suunnalta. Talven tullen se kohoaa yhä aikaisemmin ja iltataivaalla se on parhaimmillaan keskitalvella joulu- ja tammikuussa. Kevään tullen se hiljalleen katoaa iltahämärään läntisellä taivaalla. Aldebaran sijaitsee aurinkokunnastamme 65 valovuoden päässä ja se on jo elinkaarensa loppupuolella. Aldebaranin kirkkaus vaihtelee jonkin verran, mutta vaihtelua on vaikeata, jollei jopa mahdotonta havaita paljain silmin. Aldebaran on myös kaksoistähti, jossa seuralainen on pieni punainen kääpiötähti. Aldebaranin suunnalla näkyy myös kirkas avoin tähtijoukko, Hyadit. Tähtijoukko sijaitsee noin 150 valovuoden päässä eli Aldebaran ei kuulu fyysisesti tähän joukkoon.

Aldebaran loistaa kirkkaana hyvin väljän avoimen tähtijoukon, Hyadien, vierellä.
Image credit: This file is licensed under the Creative Commons Attribution-Share Alike 2.5 Generic license.
Viimeisenä tähtenä 10. kirkkaimman joukkoon (Suomesta) pääsee Skorpionin tähidstön Antares. Kaikkien tähtien joukossa sen sijaluku on 15. ja kirkkaus + 0.96 magnitudia. Antareksen kirkkaus vaihtelee kuitenkin noin + 0.9 ja + 1.1 magnitudin välillä. Etelä-Suomessa tämä punainen jättiläistähti näkyy vain hyvin matalalla etelähorisontissa. Pohjoisessa tähteä ei voi nähdä lainkaan, sillä se jää horisontin alapuolelle likimääräisesti Vaasa-Kuopio linjan pohjoispuolelta alkaen. Muutenkin Antareksen havaitseminen on varsin haastavaa, sillä sen parhain näkyminen ajoittuu kesäaikaan, jolloin yöt ovat melko valoisia. Antares sijaitsee meistä noin 600 valovuoden päässä ja sitä kiertää vain kolmen kaarisekunnin päässä sinivalkoinen seuralaistähti.

Antareksen kokovertailua Aurinkoon ja niin ikään kirkkaaseen Arcturukseen verrattuna.
Image credit: By Sakurambo at English Wikipedia (Transferred from en.wikipedia to Commons.) [Public domain], via Wikimedia Commons.

Mikäli asut hyvin pohjoisessa tai et jostain syystä millään löydä Antaresia, niin otan listalle myös varatähden, joka on Neitsyen kirkkain tähti Spica. Tämä tähti on käytännössä yhtä kirkas kuin Antareskin eli + 0.97 magnitudia. Myös Spican kirkkaus vaihtelee Antareksen tavoin ja jopa lähes samojen kirkkausarvojen sisällä. Valonvaihtelu johtuu hyvin lähellä sijaitsevasta seuralaistähdestä. Spica on väriltään valkoinen ja sijaitsee noin 260 valovuoden päässä Maasta. Spica näkyy keskitalvella aamuvarhaisella etelässä juuri ennen auringonnousua. Kevään edetessä se nousee yhä aikaisemmin ja siten se näkyy huhti-toukokuussa eteläisellä taivaalla jo puolen yön aikoihin. Parhaimmillaan Spica kohoaa horisontista noin 20 astetta Etelä-Suomesta katsottuna.

Kuvat, ellei kuvan yhteydessä toisin mainita: © Jani Laasanen 

torstai 11. elokuuta 2016

JOUTSEN - CYGNUS

Syksyn saapuminen paljastaa jälleen tähtien runsauden. Taivaskin on taas erilainen kuin keväällä ja uusia tähdistöjä näkyy paljon. Yksi syksyn selkeimmistä ja mielenkiintoisimmista tähdistöistä on ristin muotoinen Joutsenen tähdistö korkealla etelässä. Tähtien määrä Joutsenen alueella on valtaisa, sillä sijaitseehan se suoraan Linnunradan kirkkaimpien osien kohdalla (ainakin näin pohjoisella pallonpuoliskolla). Tämä takaa, että tutkittavaa tähdistössä riittäisi pitkäksi aikaa. Joutsenen löytää hyvin helposti etelässä näkyvän kesäkolmion avulla, jonka muodostavat kolme hyvin kirkasta tähteä, Lyyran Vega, Kotkan Altair ja Joutsenen Deneb. Joutsenen kirkkain tähti, Deneb, sijaitsee kolmion vasemmassa yläkulmassa. Deneb on samalla Joutsenen tähdistön ”ristin” ylin tähti. Varsinainen risti suuntautuu suurin piirtein kohti Altairia. Joutsen kuuluu alkuperäiseen Ptolemaioksen lähes 2000 vuotta vanhaan tähtiluetteloon.


Vanhana tähdistönä Joutseneen liittyy myös antiikin aikaista mytologiaa. Erilaisia variaatioita Joutsenen tähdistön tarinasta on useita, mutta ehkä useimmin Joutsen liitetään ylijumala Zeukseen ja Spartan kuninkaan vaimoon, Ledaan. Tarinan mukaan Leda oli niin kaunis, että Zeus ei millään malttanut pitää sormiaan erossa tästä, vaan muutti itsensä Joutseneksi. Zeus näytteli olevansa kotkan (tähdistö Joutsenen eteläpuolella) takaa-ajama ja syöksyi turvaan Ledan syliin. Leda kiintyi Joutseneen ja lyhyen romanssin päätteeksi Leda sai neljä lasta, joista kaksi oli Zeuksen ja kaksi Spartan kuninkaan Tyndareuksen. Poikakaksoset olivat nimeltään Castor ja Pollux, jotka aikanaan päätyivät Kaksosten tähdistön päätähdiksi (tarina tästä tulee myöhemmin Kaksosten tähdistön esittelyn yhteydessä). Syntyneet tytöt olivat puolestaan Clytemnestra ja Troijan sodasta tuttu Helena. Tähdistöksi Joutsen päätyi, kun Zeus halusi kunnioittaa syntyneen lapsensa, Helenan kauneutta.

Joutsenen tähdistö Heveliuksen vuonna 1690 laatimassa tähtikartassa. Huom! Kuva on esitetty peilikuvana todelliseen tähtitaivaaseen nähden.
Kuva: commons.wikimedia.org – vapaa lähdemateriaali

Joutsenen (lat. Cygnus) tähdistö sisältää todella paljon ja monipuolisia mielenkiintoisia kohteita. Tähdistöstä voisi periaatteessa kirjoittaa vaikkapa ihan oman kirjan, mutta oman aikataulun puitteissa joudun tyytymään hieman lyhyempää katsaukseen. Joutsenen tähdistö on kooltaan taivaan 16. suurin tähdistö ja sen pinta-ala taivaalla on kaikkiaan 804 neliöastetta. Tähdistön naapureita ovat Kefeus, Lohikäärme, Lyyra, Kettu, Pegasus ja Sisilisko. Pohjoiselta pallonpuoliskolta nähtynä on Linnunrata kirkkaimmillaan juuri Joutsenen tähdistön kohdalla eli tähtiä alueella näkyy todella paljon. Pimeissä olosuhteissa voi Linnunradassa nähdä Joutsenen tähdistön kohdalla myös tumman railon, joka jakaa Linnunradan kahteen osaan. Kyseessä on hyvin laaja pimeän sumun alue eli kohta, jossa pölyä ja kaasua on niin paljon, että se estää taustalla olevien tähtien näkymisen. Sijainti Linnunradan suunnalla tarkoittaa myös, että suurin osa Joutsenen syvän taivaan kohteista on avoimia tähtijoukkoja, kaasusumuja ja planetaarisia sumuja. Alueella on toki muutama himmeä galaksikin, mutta pääasiassa ne hukkuvat Linnunradan valon taakse ja jäävät näkymättömiin. Messierin luettelon kohteita Joutsenessa on vain kaksi, numerot 29 ja 39. Molemmat ovat varsin vaatimattomia avoimia tähtijoukkoja. Joutsenen tähdistöstä löytyy myös lukuisia mielenkiintoisia tähtiä. Eräänä syynä tähän on avaruusteleskooppi Kepler, joka on tutkinut nimenomaan Joutsenen seutua ja etsinyt alueelta eksoplaneettoja. Kaikkiaan tähän tähdistöesittelyyn olen valinnut 18 kohdetta, jotka saavat kunnian olla lähemmänä tarkastelun kohteena. Kuvamateriaalin lähteenä ja suurena apuna ovat jälleen olleet ”kollegani” Mikko Heino sekä NASAn kuva-arkisto.

Alla olevaan karttaan on numeroitu esiteltävät kohteet. Värisävyt kertovat kohteen tyypin. Sininen = tähti, punainen piste = eksoplaneetta, keltainen = avoin tähtijoukko, vihreä = kaasusumu, lila = planetaarinen sumu tai supernovajäännös.

Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin (IAU) kartta Joutsenen tähdistöstä, johon on merkitty myös esiteltävät kohteet.
The chart are produced in collaboration with Sky & Telescope magazine (Roger Sinnott & Rick Fienberg). Alan MacRobert's constellation patterns, drawn in green in the charts, were influenced by those of H. A. Rey but in many cases were adjusted to preserve earlier traditions. The images are released under the Creative Commons Attribution 3.0 Unported license.

1. Deneb eli α Cygni on Joutsenen kirkkain tähti, vaikka se paljain silmin tähdistössä näkyvistä tähdistä on kaukaisimpia. Koko taivaalla Deneb on 20. kirkkain tähti ja sen kirkkaus on + 1.25 magnitudia. Denebin etäisyyden laskeminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi hyvien vertailukohtien puuttuessa ja parallaksimenetelmän epätarkkuuksien vuoksi. Nykyinen yleisesti hyväksytty arvio etäisyydestä on noin 2 600 valovuotta. Denebin valovoimasta kertoo jotain myös se, että se säteilee valoa yhdessä päivässä saman verran kuin oma Aurinkomme säteilisi 140 vuodessa. Deneb on massaltaan noin 25 kertainen Aurinkoon verrattuna ja sen säde on noin 200 kertaa Aurinkoa suurempi. Spektriluokaltaan Deneb on A2-tyypin valkoinen jättiläistähti. Deneb on myös tyyppiesimerkki α Cygni luokan muuttuvista tähdistä. Näille tähdille on tyypillistä pienistä värähtelyistä johtuva valonvaihtelu, jossa kirkkauden vaihtelu on hyvin vähäistä (alle 0,1 magnitudia) ja muutosten jakso noin 5-10 vuorokautta. Sykkimisjaksoja on kuitenkin näillä tähdillä useita ja tästä johtuen muutokset näyttävät yleensä hyvin epäsäännöllisiltä.

Deneb loistaa kirkkaana Linnunradan keskeltä. Kevola, Paimio, 15.9.2014.

2. Sadr eli γ Cygni on Joutsenen toiseksi kirkkain tähti. Se sijaitsee Joutsenen ristin keskustassa ja on kirkkaudeltaan + 2.23 magnitudia. Sadrin etäisyys aurinkokunnastamme on noin 1 800 valovuotta. Massaltaan Sadr on Aurinkoon verrattuna 12-kertainen ja sen spektriluokka on F8, joka tarkoittaa sen olevan kellanvalkoinen ylijättiläistähti. Sadrin iän on arvioitu olevan vain 12 miljoonaa vuotta. Tähti ei sinällään ole kovinkaan erikoinen, mutta sen ympäristössä sijaitsee yksi taivaan hienoimmista ja laajimmista sumumaisista alueista. Sumun eri osa-alueilla on useita tunnuksia, mutta ehkä yleisimmin kokonaisuus tunnetaan tunnuksella IC 1318. Alueen kirkkainta osaa kutsutaan usein myös Perhossumuksi. Sumun seassa on myös runsaasti pimeitä sumuja, jotka koostuvat tähtienvälisestä pölystä ja kaasusta ja estävät siten taustalta tulevien tähtien valon näkymisen meille asti. IC 1318 on koostumukseltaan pääasiassa vetypilvi, jonka halkaisija on ainakin 100 valovuotta. Normaalissa valossa pilvi näyttäisi punertavalta, mutta alla olevaan kuvaan on käytetty poikkeuksellisesti eri aallonpituudella otettua kuvamateriaalia.

Sadrin alueen sumuja on tässä kerätty CCD-kameralla ja Ha-, OIII- ja SII-suodattimilla yhteensä 3 tuntia, jonka jälkeen kuvamateriaali on yhdistetty ja käsitelty PixInsight-kuvankäsittelyohjelmalla. Kevola, Paimio, 11.4.2016. © Mikko Heino.

3. Gienah eli ε Cygni on Joutsenen tähdistön kolmanneksi kirkkain tähti (+ 2.48 magnitudia). Sekin näkyy suhteellisen helposti jo kaupungin valojen keskeltä. Gienah sijaitsee meistä katsottuna 73 valovuoden päässä. Gienah luokitellaan K0-tyypin oranssiksi jättiläistähdeksi, joka osoittaa sen olevan elinkaarensa loppuvaiheessa. Sen pintalämpötila on noin 4 500 astetta eli se on noin 1 000 astetta Aurinkoa viileämpi. Massaltaan se on noin kaksinkertainen Aurinkoon verrattuna. Gienahin ikä on noin 1,5 miljardia vuotta.

4. Rukh eli δ Cygni on Joutsenen tähdistön neljänneksi kirkkain tähti. Se on kolminkertainen tähtijärjestelmä, jonka kirkkaus on + 2.87 magnitudia. Rukhin järjestelmä sijaitsee noin 170 valovuoden päässä aurinkokunnastamme. Itse järjestelmä koostuu kahdesta lähekkäisestä tähdestä sekä näitä huomattavasti kauempana sijaitsevasta kolmannesta komponentista. Itse päätähti on B9 spektriluokan sinivalkoinen jättiläistähti, joka on massaltaan lähes kolminkertainen Aurinkoon verrattuna. Läheisempi seuralaisista on puolestaan F-spektriluokan kellanvalkoinen tähti, jonka kirkkaus on + 6.3 magnitudia ja massa 1,5 kertainen Aurinkoon verrattuna. Tähtien näennäinen välimatka on vain 2.8 kaarisekuntia, joten aivan pienellä kaukoputkella tai huonoissa olosuhteissa ne eivät erotu kahtena. Kaukaisempi kiertolainen on puolestaan himmeä K-spektriluokan oranssinpunainen ja Aurinkoa selvästi pienempi tähti. Noin 10 000 vuoden kuluttua Rukh tulee olemaan ”Pohjantähti” Maan kiertoliikkeen eli prekession vuoksi.

5. Albireo on vasta Joutsenen viidenneksi kirkkain tähti, vaikka sen merkintä onkin kreikkalaisten aakkosten toinen eli β Cygni. Albireo on tunnettu kaksoistähti ja ehkä yksi koko taivaan kauneimmista, sillä tähtien värikontrasti on hyvin selvä. Kirkkaampi tähdistä on kirkkaudeltaan + 3.18 magnitudia ja se on väriltään oranssi (spektriluokka K). Himmeämpi sininen tähti (spektriluokka B) on sekin varsin kirkas eli + 5.09 magnitudia. Molemmat tähdet näkyisivät siis periaatteessa jo paljain silmin, mutta niiden välisen 35 kaarisekunnin eron vaikutuksesta ne erottuvat kahdeksi vasta pienellä kaukoputkella tai hyvillä kiikareilla. Todellisuudessa järjestelmään kuuluu myös kolmas tähti, joka kiertää kirkkaampaa päätähteä hyvin lähellä, eikä sitä voi erottaa Maan pinnalta kuin kaikkein suurimmilla kaukoputkilla. Koko Albireon tähtijärjestelmä sijaitsee meistä hieman alle 400 valovuoden päässä. 

Albireo on yksi taivaan hienoimmista kaksoistähdistä. Kuvan värisävyjä on tässä tapauksessa vahvistettu liioitellusti. Iso-Heikkilä, Turku, 22.8.2014.

6. 61 Cygni ei periaatteessa ole kovin ainutlaatuinen tähti, mutta siihen liittyy useita pieniä erikoisuuksia, jotka tekevät tähdestä hyvän esittelykohteen. Erityisesti se tunnetaan hyvin nopeasta ominaisliikkeestään eli liikkeestä muiden tähtien suhteen. Paljain silmin näkyvistä tähdistä sen liike on kaikkein suurin ja kaikista tunnetuista tähdistä 7. suurin. Syynä nopeaan liikkeeseen taivaalla ovat sen läheisyys (vain 11,4 valovuotta ja 17. lähin tähti) sekä se, että tähti ei ole peräisin Linnunradan kiekosta kuten Aurinko tai useimmat muut taivaan tähdistä. Tästä johtuen sen liikerata on muista tähdistä poikkeava, mikä näkyy muutoksissa taivaan taustatähtien suhteen. Tähdellä 61 Cygni on liikkeen lisäksi myös historiallista merkitystä tähtitieteessä. Se oli nimittäin ensimmäinen tähti, jonka etäisyys mitattiin ns. parallaksimenetelmää käyttäen. Ensimmäisen mittauksen teki saksalainen tähtitieteilijä Friedrich Wilhelm Bessel, joka vuonna 1838 sai tähden etäisyydeksi 10,4 valovuotta. Edellä mainitun lisäksi 61 Cygni on myös kaksoistähti, joka koostuu kahdesta K-spektriluokan oranssista kääpiötähdestä. Niiden kirkkaudet ovat + 5.2 ja + 6.1 magnitudia ja keskinäinen näennäinen välimatka 28 kaarisekuntia. Ne voi siten erottaa kahdeksi tähdeksi jo pienelläkin kaukoputkella tai erinomaisilla kiikareilla. Molemmat tähdet ovat massaltaan vain noin 2/3 Auringon massasta ja iältään yli 6 miljardia vuotta vanhoja.

Tähden 61 Cygni vuosittainen liike näkyy hyvin wikipedian sivulla olevasta gif-animaatiosta:

https://en.wikipedia.org/wiki/61_Cygni#/media/File:61_Cygni_Proper_Motion.gif

7. 34 Cygni tai toiselta tunnukseltaan P Cygni on muuttuva tähti, joka sijaitsee noin 6 000 valovuoden päässä meistä. Tähti on hyvin massiivinen (noin 30 Aurinkoa) ja valovoimainen. Se luokitellaan kirkkaaksi siniseksi hyperjättiläistähdeksi (LBV). Tämän tyyppisillä tähdillä selkein ominaispiirre on valtava säteilypaine, joka aiheuttaa voimakasta kaasun purkautumista eli tähtituulta tähden pintakerroksista. Tämä puolestaan aiheuttaa tähdelle äkillisiä kirkkauden vaihteluita sekä lämpötilan ja spektrin muutoksia. LBV-luokan tähdet ovat hyvin harvinaisia ja niitä tunnetaan omasta galaksiryhmästämmekin vain 32 kappaletta. Valtavan massan vuoksi näiden tähtien elinikä on hyvin lyhyt, usein korkeintaan pari miljoonaa vuotta. Tästäkin ajasta ne ovat LBV-vaiheessa enintään yhden miljoonan vuoden. 34 Cygni näkyy etäisyydestään huolimatta paljain silmin keskimäärin + 4.8 magnitudin tähtenä vaihteluvälin ollessa noin + 3 ja + 6 magnitudin välillä. 34 Cygni on ollut kuitenkin melko vakaassa vaiheessa viimeisimmät 200 vuotta.

8. NML Cygni on yksi suurimmista tunnetuista tähdistä omassa Linnunradassamme. Se sijaitsee noin 5 300 valovuoden päässä omasta aurinkokunnastamme. Tyypiltään se on punainen hyperjättiläistähti, jonka spektriluokka on M6. NML Cygni on tähdeksi hyvin viileä, sillä sen pintalämpötila on vain noin 3 500 astetta. Tähden huomattavin piirre on siis sen koko. Sen säde on peräti 1 200 kertaa suurempi kuin Auringon. Mikäli NML Cygni sijaitsisi Auringon paikalla, ulottuisi sen pintakerros suurin piirtein Jupiteriin saakka. Iältään tämä tähti on noin 8 miljoonaa vuotta ja se on pian tuhoutumassa supernovana, sillä tähden alkuperäisen massan arvioidaan olleen noin 25 kertainen Aurinkoon verrattuna (supernovaan vaaditaan yleensä ainakin 5-10 kertaa Auringon massainen tähti). Maahan asti tähti näkyy valtavasta koostaan huolimatta varsin himmeänä (+ 16.6 magnitudia). Syynä tähän on sen sijainti valtaisassa kaasupilvessä, joka heikentää sen loistetta useampia magnitudeja.

9. Röntgentähtitiede on melko nuori tähtitieteen tutkimusala johtuen lähinnä siitä, että Maan ilmakehässä oleva vesi absorboi röntgensäteilyn, jolloin tätä säteilyä on tutkittava ylempänä ilmakehässä tai avaruudessa. 1960-luvulla löydettiin säännöllinen ja voimakas röntgenlähde Joutsenen tähdistöstä, jota alettiin kutsua nimellä Cygnus X-1. Säteilyn lähde osoittautui mahdolliseksi mustaksi aukoksi ja se on edelleen yksi todennäköisimmistä tähtijärjestelmistä, joka pitää sisällään sellaisen (galaksien keskustan mustat aukot ovat nykyään huomattavasti helpompia todentaa). Cygnus X-1 on niin sanottu röntgenkaksoistähti, jossa toinen komponentti säteilee näkyvää valoa, mutta sen toista seuralaista ei ole voitu havaita muuten kuin röntgensäteilyn avulla. Näkyvän osapuolen liikkeiden perusteella on saatu selville, että kumppanin täytyy olla pieni, mutta hyvin massiivinen kappale. Erilaisten tutkimusten perusteella pidetään nykyään lähes varmana, että kyseessä on noin 15 Auringon massainen musta aukko. Järjestelmän näkyvä osapuoli on kirkkaudeltaan + 8.9 magnitudia eli se on mahdollista nähdä jo hyvillä kiikareilla. Kyseessä on noin 6 000 valovuoden päässä sijaitseva O9 spektriluokan sininen jättiläistähti, jonka massa on noin 20 kertainen Aurinkoon verrattuna.

Mustan aukon (tai paremminkin sen näkyvän seuralaisen) sijainti lähellä kirkasta η Cygni tähteä. Oikealla puolella havainnekuva Mustan aukon toiminnan periaatteesta.
Credits: X-ray: NASA/CXC; Optical: Digitized Sky Survey 

10. Avaruusteleskooppi Keplerin tarkoituksena on ollut etsiä planeettoja muiden tähtien ympäriltä. Se suunniteltiin seuraamaan 100 000 tähteä Joutsenen ja Lyyran tähdistöjen suunnalla. Kepler laukaistiin radalleen vuoden 2009 alkupuolella ja ensimmäiset planeettalöydöt tehtiin jo vuoden 2010 alussa. Vaikka teleskooppi meni epäkuntoon jo vuoden 2013 aikana, on sen mittaamasta aineistoista löydetty tähän päivään mennessä jo 1 284 eksoplaneettaa. Ei siis ihme, että nykyisin useimmat kiinnostavimmista tunnetuista eksoplaneetoista löytyvät juuri Joutsenen tähdistön suunnalta. Tällä kertaa esittelyyn pääsee niistä mukaan kolme kappaletta.
Kepler 69 on auringonkaltainen tähti noin 2 700 valovuoden päässä. Massaltaan se on noin 80 % Auringon massasta ja iältään vaivaiset 400 miljoonaa vuotta. Tähteä kiertää ainakin kaksi planeettaa, joista ulompi sijaitsee aivan elämälle mahdollisen vyöhykkeen sisäreunassa. Tämän planeetan säde on 1.7 kertaa suurempi kuin Maan ja kiertoaika oman tähtensä ympäri 242 vuorokautta. Mikäli planeetalla on kaasukehä, oletetaan sen kuitenkin muistuttavan enemmän Venusta kuin Maata, jolloin se olisi liian kuuma elämän kannalta.
Kepler 186 on puolestaan punainen kääpiötähti, jonka massa on ainoastaan puolet Auringon massasta. Se sijaitsee noin 500 valovuoden päässä aurinkokunnastamme ja on iältään noin 4 miljardia vuotta. Punaisten kääpiöiden elämälle kelvollinen vyöhyke on kapeampi kuin Auringon kaltaisilla tähdillä, mutta siitä huolimatta yksi sen viidestä planeetasta sijaitsee tällä kultakutrivyöhykkeellä. Planeetta on arviolta 1.1 kertaa suurempi kuin Maa ja aavistuksen viileämpi. Planeetan kiertoaika tähtensä ympäri on 130 vuorokautta. Näin pienten planeettojen ominaisuuksien tarkempi tutkiminen on ainakin toistaiseksi liian vaikeaa, joten sen elinkelpoisuutta ei voi arvioida kovin tarkasti.
Kolmas kiinnostava eksoplaneetta löytyy 1 400 valovuoden päästä tähdeltä Kepler 452, joka muistuttaa Aurinkoa muuten, mutta on sitä 1-2 miljardia vuotta vanhempi. Tähteä kiertää kivinen planeetta, jonka kiertoaika on 385 vuorokautta. Planeetta on kuitenkin 1.6 kertaa maapalloa suurempi, mutta sijaitsee keskellä tähden elinkelpoista vyöhykettä. Kuten muidenkin planeettojen osalta, on sen fyysisten ominaisuuksien tutkiminen toistaiseksi mahdotonta, jolloin planeetan elinkelpoisuudesta ei ole tarkempaa tietoa.

Keplerin hyvin suppea eksoplaneettojen etsintäalue, josta silti on havaittu jo yli 1 200 aurinkokunnan ulkopuolista planeettaa.
Credit: Carter Roberts
Keplerin planeettatutkimuksesta löytyy lisätietoa linkin takaa:


11. KIC 8462852 onkin blogin vanha tuttavuus muutamien kuukausien takaa. Kyseessä on lähes 1 500 valovuoden päässä sijaitseva kellanvalkoinen F-spektriluokan tähti, jonka valokäyrä vaihtelee tavalla, jota ei minkään tähden kohdalla ole aiemmin havaittu. Kyseessä on yksi avaruusteleskooppi Keplerin tutkimasta 150 000 tähdestä. Poikkeuksellinen valokäyrä tuli julki Pennsylvanian yliopiston tutkijoiden kirjeestä lokakuussa 2015. Varsinainen tutkimus julkaistiin tammikuussa 2016, jolloin joku erehtyi mainitsemaan, että kyseessä voisi olla jopa vieraan sivilisaation luoma megarakennelma, ns. Dysonin kehä. Tähän luonnollisesti tarttui myös maailman media suomalaisia iltapäivälehtiä myöten. Luonnollisemmat selitykset ovat esittäneet syyksi komeettaparvea tai planeettojen keskinäistä massiivista törmäystä tähden kiertoradalla. Oli asia kuinka tahansa, avaruus se jaksaa yllättää aina uudelleen. Toukokuussa 2016 tähden osalta julkaistiin tarkempia analyysejä, jotka vihjaavat tähden valonvaihtelun johtuvan luonnollisista syistä, sillä esimerkiksi Spitzer avaruusteleskooppi ei havainnut kohteesta ylimääräistä infrapunasäteilyä. Varsinaista syypäätä ei kuitenkaan ole edelleenkään varmistettu ja KICin asema yhtenä Linnunradan erikoisimmista tähdistä säilyy edelleen. 

Taiteellinen näkemys komeettaparven liikkeestä tähden editse.
Image credit: NASA/JPL-Caltech

12. Messier 29 eli NGC 6913 on avoin tähtijoukko, joka näkyy helpohkosti jo kiikareilla. Ulkomuodoltaan se muistuttaa hieman Plejadeja eli Seulasia, mutta on sitä selvästi himmeämpi ja pienempi. Tähtijoukko ei näytä päällisin puolin kovin runsaalta ja sen näkymistä vaikeuttaakin sen sijainti Linnunradan tähtienvälisen pölyn suunnalla. Mikäli joukko olisi eri suunnalla taivasta, olisi se silloin jopa 3 magnitudia kirkkaampi kuin nyt nähtynä. Tähtijoukko kuuluu Charles Messierin omiin löytöihin ja hän kirjasi sen luetteloonsa 29. heinäkuuta vuonna 1764. Hän havaitsi siinä tosin vain 8 himmeähköä tähteä. Todellisuudessa nämä ”himmeät” tähdet ovat sinisiä B-spektriluokan ylijättiläistähtiä, joiden massa on noin 15-30 kertainen Aurinkoon verrattuna. Linnunradan kaasun ja pölyn vuoksi tähtien todellista määrää joukossa on vaikea arvioida. Yleisesti siihen luokitellaan kuuluvan noin 50 tähteä, mutta joidenkin arvioiden mukaan todellinen määrä voi olla jopa 200 tähteä. Messier 29 on hyvin nuori tähtijoukko, iältään enintään 10 miljoonaa vuotta. Se sijaitsee noin 4 000 valovuoden päässä omasta aurinkokunnastamme ja joukon tähdet sijaitsevat noin 10 valovuoden laajuisella alueella. Näennäinen koko taivaalla meiltä päin katsottuna on 10 kaariminuuttia, joka vastaa kolmasosaa Kuun halkaisijasta. Joukon kokonaiskirkkaus on + 6.6 magnitudia, mutta kirkkaimmat yksittäiset tähdet ovat noin + 9 magnitudia. Nämä paljastuvat hyvillä kiikareilla kohtalaisen helposti. Kaukoputki tuo luonnollisesti näkyviin lisää himmeämpiä tähtiä. Messier 29 löytyy kohtalaisen helposti noin kaksi astetta kirkkaasta Sadr-tähdestä etelään.

Messier 29 on melko tavanomainen, mutta suhteellisen kirkas avoin tähtijoukko. Kevola, Paimio, 7.9.2015.

13. NGC 7000 on yksi taivaan tunnetuimmista sumumaisista kohteista. Se on laaja, noin 4 kertaa täysikuun kokoinen alue lähellä kirkasta Denebiä. Kohteen on löytänyt William Herschel 24. lokakuuta vuonna 1786. Sumun laajuuden ja pienen pintakirkkauden vuoksi se on haastava havaintokohde ilman apuvälineitä. Pimeissä olosuhteissa sen kohdalla näkyy sumumaista vaaleutta jo paljain silmin, mutta todellisuudessa kyseessä on Linnunradan tähtien kajoa, jota alueella on hyvinkin paljon. Sumun näkemistä helpottaa ns. UHC-suodin, joka suodattaa pois haitallisia aallonpituuksia. Parhaimmillaan NGC 7000 lienee suodattimellä varustetuilla hyvillä kiikareilla tai pienellä kaukoputkella, jossa on laaja näkökenttä. Sumun muoto muistuttaa erehdyttävästi Pohjois-Amerikan mannerta ja se on saanutkin siitä lempinimensä, Pohjois-Amerikka sumu. Muoto korostuu erityisesti pimeänä näkyvän Meksikonlahden kohdalla. Sumun etäisyyttä on vaikea arvioida, mutta useimmat mittaukset osoittavat sen sijaitsevan noin 2 000 valovuoden päässä. Siten tämän valtaisan kaasupilven läpimitta olisi huikeat 100 valovuotta. Myös sumua valaiseva tähti on arvoitus. On esitetty olettamuksia, että valonlähteenä olisi kohtalaisen lähellä sumua sijaitseva kirkas Deneb. Pohjois-Amerikkasumun vierellä sijaitsee myös toinen laaja sumumainen alue, joka kuuluu samaan tähtienväliseen molekyylipilveen. Sen tunnus on IC 5070 ja sitä kutsutaan lempinimellä Pelikaanisumu. Molemmat sumumaiset alueet ovat väriltään punertavia emissiosumuja, mutta värit tulevat esiin vain valokuvissa. Sumu löytyy noin kolmen asteen päästä Denebistä itään.

Pohjois-Amerikkasumu ja Pelikaanisumu peittävät taivaalla useamman täysikuun kokoisen alueen. Kevola, Paimio, 15.9.2014.

14. NGC 6888 on edellisiä sumuja huomattavasti pienempi ja himmeämpi kohde. Se on kuitenkin varsin yksilöllisen näköinen ja yksityiskohdiltaan runsas. Erikoisen näköisen rakenteensa vuoksi tämä emissiosumu on saanut lempinimen Sirppisumu. Sumun etäisyys on noin 5 000 valovuotta ja näennäinen koko taivaalla 18 x 12 kaariminuuttia. Halkaisija vastaa siis puolta Kuun läpimittaa. Todellinen sumun halkaisija on noin 25 valovuotta. Sirppisumun on löytänyt Friedrich Wilhelm Herschel vuonna 1792. Sumu on syntynyt erittäin voimakkaasta tähtituulesta, johon oli syynä massiivinen, 15 Auringon massainen Wolf-Rayet tyypin tähti. Noin 200 000 vuotta sitten tähti puhalsi suuren osan pintakerroksistaan avaruuteen laajentuen samalla punaiseksi ylijättiläistähdeksi. Nykyisen tähden massa on vain 5 kertaa suurempi kuin Auringon ja tämän jättiläisen odotetaan räjähtävän supernovana muutamien satojen tuhansien vuosien kuluessa. Sirppisumu laajenee edelleen avaruudessa 80 kilometrin sekuntivauhdilla. Sumu löytyy noin kolme astetta Sadr-tähden eteläpuolelta melko läheltä avointa tähtijoukkoa Messier 29. Sumu on varsin himmeä ja vaatinee näkyäkseen vähintään keskikokoisen eli noin 20 cm kaukoputken. Sumun näkemistä helpottaa erilaisten suodattimien käyttäminen. 

Sirppisumun lukemattomat yksityiskohdat tulevat esiin vain pitkään valotetuissa valokuvissa.
Image credit: By Hewholooks (Own work) [CC BY-SA 3.0 (http://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0) or GFDL (http://www.gnu.org/copyleft/fdl.html)], via Wikimedia Commons 

15. IC 5146 on kolmen erilaisen sumun yhdistelmä. Näyttävin osa sumusta on punertavana loistava emissiosumu, jonka keskiosaa peittää tumma pimeän sumun alue. Siellä täällä tähtien ympärillä on näkyvissä myös sinertäviä alueita, jotka ovat puolestaan heijastussumuja. Sumua kutsutaan myös Kotelosumuksi sen ulkonäön vuoksi. Sumu sijaitsee noin 4 000 valovuoden päässä ja on halkaisijaltaan noin 25 valovuotta. Meille se näkyy vain 12 kaariminuutin kokoisena alueena eli hieman alle puolikuun läpimittaisena kohteena. Sumun keskellä näkyvä keskustähti on iältään noin 100 000 vuotta ja on pääroolissa sumun näkymisen kannalta. IC 5146 näkyy jo keskikokoisilla kaukoputkilla, mutta sen parhaimmat puolet eli värit tulevat esiin vasta valokuvaamalla.

Kuvamateriaalin Kotelosumusta on kerännyt Mikko Heino ja kuvan pinoaminen ja jälkikäsittely on omaa työtä. Kevola, Paimio, 10.10.2015.

16. Harsosumu on supernovajäännös, jonka mateeriaali on peräisin tähden räjähdyksestä noin 5 000 – 8 000 vuotta sitten. Jäännökset näkyvät nykyään laajalla, noin 3 astetta halkaisijaltaan olevalla alueella. Tämä vastaa kuuden täysikuun halkaisijaa. Pinta-alaltaan sumun koko vastaa peräti 36 täysikuuta. Todellisuudessa sumu on levittäynyt yli 100 valovuoden kokoiselle alueelle. Sumu koostuu useasta eri osasta, joissa kirkkaus ja rakenne vaihtelevat huomattavasti. Rakenteeseen on syynä räjähdyksen aiheuttamat shokkiaallot, joka on saanut sumun kiertymään ja vääntymään avaruudessa. Harsosumun on löytänyt William Herschel 5. syyskuuta vuonna 1784. Sen pintakirkkaus on niin pieni, että visuaalisesti sen havaitseminen on hyvin vaikeaa. Parhaiten näkyvä sumun osa-alue sijaitsee kirkkaahkon 52 Cygni tähden vierellä pitkänä kuitumaisena pölypilvenä. Tämä osa tunnetaan myös virallisemmalla tunnuksella NGC 6960. Myös sumun itäreuna (NGC 6992/5) näkyy kohtuullisesti. Harsosumun, kuten kaikkien muidenkin sumujen näkemistä helpottaa erilaisten suodattimien käyttö. 

Harsosumu kattaa taivaalla yhtä suuren pinta-alan kuin 36 täysikuuta.
Credit: NASA, ESA, the Hubble Heritage (STScI/AURA)-ESA/Hubble Collaboration, and the Digitized Sky Survey 2. Acknowledgment: J. Hester (Arizona State University) and Davide De Martin (ESA/Hubble)
Harsosumun itäisessä osassa toisiinsa kietoutuneet säikeet luovat supernovajäännökselle tyypilliset monimutkaiset rakenteet.
Image credit: By Hewholooks (Own work) [CC BY-SA 3.0 (http://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0) or GFDL (http://www.gnu.org/copyleft/fdl.html)], via Wikimedia Commons

17. NGC 6826 on puolestaan pieni planetaarinen sumu Joutsenen tähdistön länsiosassa. Kirkkautta sillä on kuitenkin + 8.8 magnitudia eli se on nähtävissä pistemäisenä kohteena jopa kiikareilla. Planetaaristen sumujen ongelmana on kuitenkin usein niiden erottaminen tavallisista tähdistä. Apuna kannattaakin käyttää yleensä jotain suodatinta, joka päästää läpi pääasiassa vain tiettyjä aallonpituuksia. Siirtämällä suodatinta edestakaisin voi tällöin näkökentässä huomata yhden tähden joka muuttaa ulkonäköään ja muotoaan. Planetaarisia sumuja kannattaa katsella myös sivusilmällä, jolloin se näyttää vilkkuvan kaukoputken näkökentässä. Tämä tyypillinen vilkkuva ominaisuus korostuu erityisesti NGC 6826 sumun yhteydessä ja se on saanutkin siitä lempinimensä Vilkkuva planetaarinen. Kohteen koko on vain 27 x 24 kaarisekuntia eli se on hyvin pieni kohde jopa suurehkoille kaukoputkille. Käytännössä edes valokuvat eivät paljasta siitä kovin paljon yksityiskohtia. NGC 6826 on jäänne kuolleesta tähdestä, joka on singonnut ulkokuorensa avaruuteen noin 1 000 – 2 000 vuotta sitten. Jäljelle on jäänyt vain + 10.7 magnitudin valkoinen ja kuuma kääpiötähti sekä avaruuteen singonnut kaasukerros. Kohteen etäisyyttä on vaikea arvioida, mutta yleisimmät olettamukset sijoittavat sen 2 000 ja 4 000 valovuoden välille.

Avaruusteleskooppi Hubblen ottama kuva paljastaa pienen planetaarisen sumun yksityiskohdat hämmästyttävän tarkasti.
Credit: Bruce Balick (University of Washington), Jason Alexander (University of Washington), Arsen Hajian (U.S. Naval Observatory), Yervant Terzian (Cornell University), Mario Perinotto (University of Florence, Italy), Patrizio Patriarchi (Arcetri Observatory, Italy) and NASA/ESA

18. NGC 7008 on niin ikään planetaarinen sumu, joka on kirkkaudeltaan selvästi himmeämpi kuin edellinen kohde. Sen kirkkaus on vain + 12.0 magnitudia, joten sen havaitsemiseen vaaditaan jo kohtuullisen kokoinen kaukoputki. Sumu on näennäiseltä kooltaan hieman yli kaariminuutin, joten suuresta kohteesta ei tässäkään tapauksessa ole kyse. NGC 7008 on ulkonäöltään varsin erikoinen kuten niin monet muutkin planetaariset sumut. Sumua kutsutaan ulkonäkönsä vuoksi lempinimellä Sikiösumu, sillä se muistuttaa erehdyttävästi biologian oppikirjoista tuttua hedelmöittynyttä munasolua. Sumu sijaitsee noin 2 800 valovuoden päässä aurinkokunnastamme ja sen todellinen halkaisija on noin yhden valovuoden. Sumun aikaan saanut keskustähti on niin ikään kirkkaudeltaan + 12 magnitudia. Kohteen on löytänyt William Herschel vuonna 1787. 

Sikiösumu eli NGC 7008 on haastava, muuta mielenkiintoisen näköinen planetaarinen sumu Joutsenen tähdistön pohjoisosassa.
Image credit: By Hewholooks (Own work) [CC BY-SA 3.0 (http://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0) or GFDL (http://www.gnu.org/copyleft/fdl.html)], via Wikimedia Commons

Kuvat ellei kuvan yhteydessä toisin mainita: © Jani Laasanen



maanantai 1. elokuuta 2016

ELOKUUN TÄHTITAIVAS

Elokuun lämpimät ja hiljalleen pimenevät yöt saavat monet taas kääntämään pään taivasta kohti. Itse pidän usein syyskauden avauspäivänä perseidien tähdenlentoparvea hieman ennen kuun puoliväliä. Sään salliessa tarkoituksena on jälleen suunnata kohti Kevolan tähtitornia Paimiossa, jossa yön pimeydessä meitä on ollut yleensä useampi henkilö meteoreja katselemassa. Toki taivaalta voi elokuussa muutakin löytää, josta hieman yhteenvetoa seuraavassa.

Elokuun alussa Kuu piilottelee vielä Auringon lähistöllä, mutta kasvaa siitä sitten jälleen suuremmaksi elokuun edetessä. Uusikuu on tarkalleen 2.8. kello 23:44. Kuu kasvaa harmittavasti perseidien tähdenlentoparvea kohti mentäessä ja täysikuu möllöttää taivaalla pian elokuun puolivälin jälkeen eli 18.8. Tarkka aika täysikuulle on päivällä kello 12:27. Kuun voi nähdä laskemassa lähes yhtä aikaa Marsin kanssa 11. ja Saturnuksen kanssa 11. ja 12. päivä elokuuta heti hämärän tultua. Neptunuksen lähellä Kuu on puolestaan 19.8., mutta tämän kohtaamisen havaitsemiseen tarvitaan kyllä kiikarit ja ehkä hieman taivaan tuntemustakin samoin kuin Uranuksen ja Kuun kohtaamisessa 22.8. Kovin lähellä planeettoja Kuu ei edes käy, joten mitään erikoisia esityksiä nämä tapahtumat eivät ole.

Mars näkyy elokuussa erittäin matalalla lounaan suunnalla pian auringonlaskun jälkeen, kun hämärä alkaa. Näkyvyys heikkenee mitä pidemmälle elokuuta mennään. Paras hetki planeetan etsimiseen on 11. tai 12. elokuuta, kun Kuu on melko lähellä sekä Marsia että Saturnusta.


Saturnus näkyy käytännössä yhtä huonosti kuin Mars, mutta myös sen voi löytää etelän ja lounaan väliltä heti hämärän alettua. Saturnus on hieman Marsia himmeämpi, mutta on pari astetta korkeammalla, mikä helpottaa hieman sen etsimistä. Kuu auttaa myös Saturnuksen etsimisessä 11. ja 12. elokuuta.

Mars ja Saturnus nousevat Etelä-Suomessakin vain vaivoin puiden latvojen yläpuolelle. Kuninkoja, Turku, 21.5.2016.

Kaukaisemmista planeetoista Uranus nousee idästä pimeyden tultua. Planeettta on Kalojen tähdistössä ja näkyy käytännössä koko yön. Korkeimmillaan se on aamuyöllä kaakossa. Uranuksen voi periaatteessa nähdä jo paljain silmin, mutta käytännössä sen löytämiseen tarvitaan kiikarit. Lisäksi apuna tarvitaan useimmiten tähtikarttaa, jonka perusteella Uranuksen voi paikantaa.

Neptunuksen havaitsemista koskevat samat periaatteet kuin Uranuksenkin eli tarvitaan hyvät kiikarit ja etsintäkartta. Neptunus on selvästi himmeämpi kuin Uranus. Neptunus näkyy elokuussa Vesimiehen tähdistössä käytännössä koko yön ajan.

Tarkemmat etsintäkartat ja tietoa taivaankappaleista löytyy myös Tähtitieteellisen yhdistyksen, Ursan, sivuilta: https://www.ursa.fi/taivaalla/tahtitaivas-tanaan.html 

Elokuussa tapahtuu myös kirkkaimpien planeettojen eli Venuksen ja Jupiterin kohtaaminen. Valitettavasti Suomessa planeetat näkyvät tällöin vain päivätaivaalla, joten konjunktion havaitseminen on vähintään haasteellista. Venus ja Jupiter ovat lähimmillään neljän kaariminuutin päässä toisistaan eli vain 1/8 Kuun halkaisijasta. Ne mahtuvat siten helposti samaan näkökenttään kaukoputkella katsottuna. Konjunktiota voi periaatteessa yrittää havaita iltahämärässä, kun Auringon loiste taivaalla hieman vähenee. Planeettaparin etäisyys Auringosta on kuitenkin vain 22 astetta, joten turvallisuuden vuoksi Aurinko tulisikin ehdottomasti saada jonkin näköesteen taakse, jotta havaintoa voisi edes yrittää.

Perseidit ovat vuoden tunnetuin ja seuratuin meteoriparvi. Tähän on syynä niiden säännöllinen aktiivisuus sekä ajankohta, joka osuu lämpimiin kesäöihin. Elokuussa myös sää suosii usein tähdenlentojen seuraamista. Tänä vuonna perseidien maksimin on ennustettu osuvan 12. elokuuta alkuiltaan. Parven maksimi on kuitenkin melko pitkä ja tähdenlentoja näkyy runsaasti muutaman päivän ajan maksimin molemmin puolin. Yli puolikas Kuu häiritsee havaintoja erityisesti alkuillasta, mutta sen laskettua horisontin taake keskiyön jälkeen, parantuvat myös havainto-olosuhteet. Maksimin aikaan voi tavallisesti nähdä noin 60 tähdenlentoa tunnissa. Perseidien säteilypiste eli suunta, josta meteorit näyttävät tulevan sijaitsee Perseuksen ja Kassiopeian tähdistöjen välisellä alueella.

Vuonna 2014 perseidien tähdenlentoja säestivät horisontissa näkyvät ukkossolut sekä elosalamat. Kevola, Paimio, 12.8.2014.
Taivaalla vilahtavien kirkkaiden tähdenlentojen sattuminen kuvaan on yleensä arpapeliä. Tämän kirkkaan tulipallon loppuliuku livahti hieman kuvaruudun ulkopuolelle. Kevola, Paimio, 12.8.2015.

Pimenevien öiden ansiosta myös kirkkaimmat asteroidit ilmestyvät taivaalle näkyviin. Suurin Marsin ja Jupiterin välillä sijaitsevista kappaleista on (1) Ceres, joka nousee aamuyöllä idästä näkyviin Valaskalan tähdistössä. Cereksen kirkkaus on elokuun puolivälissä + 8.3 magnitudia eli sen voi löytää jo hyvillä kiikareilla. Elokuun kuluessa Cerestä lähestyy toinen kirkkaahko asteroidi, (18) Melpomene. Se on elokuun alussa Kalojen tähdistössä, mutta siirtyy kuun puolivälin jälkeen Valaskalojen tähdistöön. Kirkkaudeltaan Melpomene on + 9.3 magnitudia. Asteroidit ovat lähinnä toisiaan syyskuussa, mutta tästä lisää seuraavan kuun katsauksessa. Asteroidi (2) Pallas, on puolestaan Pegasuksen tähdistössä ja se on kirkkaudeltaan + 9.2 magnitudia.

Asteroidien etsimisessä voi käyttää apuna Heavens-aboven sivustoa ja sen etsintäkarttoja.

Elokuussa ei ole taivaalla yhtään kiikareilla tai pienellä kaukoputkella nähtävää komeettaa.

Lopuksi pari omaa halohavaintoa heinäkuulta. Kirkkaat sivuauringot sekä pieni pätkä 22 asteen rengasta näyttäytyivät kuun puolivälin tienoilla. Loppukuusta taivaalle ilmestyi osa 22 asteen rengasta sekä ylläsivuavaa kaarta. Omaksi harmiksi ukkoset ovat kuitenkin kiertäneet tänä kesänä Turun kaukaa, joten salamoiden kuvaaminen on ainakin toistaiseksi jäänyt haaveeksi. Ehkäpä niitä vielä elokuussa pääsisi kuvaamaan.

Kirkkaat sivuauringot loistivat Kuninkojalla 14.7.2016.
Melko vaatimaton 22 asteen rengas ja hento ylläsivuava kaari Kuninkojalla Turussa 29.7.2016.

Kuvat: © Jani Laasanen