lauantai 9. huhtikuuta 2016

MAAILMANLOPUN MEININKIÄ

Koko ihmiskunnan olemassaolon historia on täynnä mitä moninaisempia maailmanlopun ennustuksia. Useimmat uhkat perustuvat varsin epämääräisiin oletuksiin ja yksittäisten henkilöiden tulkintoihin maailmasta ja sen tapahtumista. Nykyään maailmanlopun ennustuksiin näytetään käytettävän paljon vanhoja kirjoituksia ja tekstinpätkiä, joita on helppo irrottaa asiayhteydestään. Toki nykyaika on tuonut tullessaan myös moderneja maailmanlopun ennustuksia, jotka kuvaavat erityisesti omaa aikaamme. Maailmanlopuissa kuvataan usein vain ihmiskunnan tuhoa, mutta kosmologisessa mielessä voisi olla mielekkäämpää tarkastella asiaa koko elämän kannalta. Tällä kertaa en käy läpi lainkaan ihmisen aiheuttamia maanpäällisiä uhkia ilmastonmuutoksesta ydinkatastrofeihin tai luonnonmullistuksia jääkausista supertulivuoriin, vaan keskityn Maan ulkopuolelta tuleviin uhkiin. Vaikka kyseiset uhkat ovatkin pääasiassa hyvin kaukaisia tai epätodennäköisiä, liittyvät ne kuitenkin tavalla tai toisella moniin kiinnostaviin tähtitieteellisiin kysymyksiin. Sitä paitsi tulemme paljon todennäköisemmin itse aiheuttamaan omat katastrofimme jo lähitulevaisuudessa ”viisautemme” ansiosta, mutta eipä siitä nyt tällä erää sen enempää. Kaiken kaikkiaan olemme ihmiskuntana vielä varsin haavoittuvia taivaallisten katastrofien osalta ja kuljemme tällä hetkellä elämäämme eteenpäin niin sanotusti kaikki munat samassa korissa.

ASTEROIDIT JA KOMEETAT


Kaikki varmasti muistavat lukeneensa tai kuulleensa dinosaurusten tuhosta. Useimmat tietävät myös, että tapahtuma aiheutui mitä todennäköisimmin asteroidin tai komeetan törmäyksestä lähelle nykyisen Meksikon aluetta. Saapuneen kappaleen kooksi on arvioitu yli kymmenen kilometriä. Suurinta tuhoa ei aiheuttanut varsinainen törmäys, vaan sen jälkivaikutukset eli kuuma paineaalto ja sitä seurannut maailmanlaajuinen tulipalo. Tulipalojen seurauksena ilmakehään noussut pöly ja noki pimensivät taivaan kymmeniksi vuosiksi, josta seurasi puolestaan ilmaston kylmeneminen. Näinkään suuren kappaleen törmäyksen seurauksena elämä ei kuitenkaan kärsinyt merkittävästi, vaan esimerkiksi pienet nisäkkäät, linnut, kalat ja hyönteiset jäivät pääosin henkiin. Dinosaurukset tappaneen asteroidin osuma ei ole mitenkään ainutlaatuinen tapahtuma. Paljon pienempiä törmäyksiä tapahtuu jatkuvasti kuten 15. helmikuuta vuonna 2013 Tseljabinskissä Venäjällä, jossa noin 15-20 metrin kokoinen asteroidi aiheutti lähes 1000 ihmisen loukkaantumisen (näistä suurin osa tosin johtui paineaallon rikkomista ikkunoista). Mitä tästä sitten voidaaan päätellä ihmiskunnan ja kaiken elämän kannalta? No, ainakin asteroidin koko vaikuttaa selvästi tuhon laajuteen eli voimme olettaa, että noin 20-30 metrin asteroidi tuskin aiheuttaa muuta kuin ”vähäistä” paikallista vahinkoa, kun puolestaan 10 kilometrin asteroidi hävittäisi lähes varmasti koko ihmiskunnan, mutta toisaalta ei läheskään kaikkea elämää Maan pinnalta.

Yksi suurimmista asteroideista on yli 500 kilometrin kokoinen Vesta. Sen rata ei kuitenkaan leikkaa Maan rataa eli emme ole vaarassa sen suhteen.
Image credit: NASA
Aloitetaan vaikutusten arviointi ensin pienistä kivistä eli sanotaan vaikka noin 50-100 metrin kokoisista asteroideista, jotka törmätessään aiheuttasivat varmasti kohtalaista paikallista tuhoa. Tämän kokoisia asteroideja osuu Maahan noin 1 000 vuoden välein eli melko usein. Viimeisin tunnettu tämän kokoluokan törmäys lienee tapahtunut 30. kesäkuuta vuonna 1908, kun Siperian Tunguskassa tapahtui erittäin voimakas räjähdys, joka tuhosi käytännössä kaiken puuston 40 kilometrin säteellä. Osuma tapahtui asumattomalla ja syrjäisellä seudulla, joten vaikutukset olivat erittäin vähäisiä. Ilmakehässä havaittiin kuitenkin selvää vaalentumista lähes koko pohjoisella pallonpuoliskolla viikkojen ajan. Tämän kokoluokan asteroidit eivät siis aiheuta uhkaa ihmiskunnalle, mutta ne ovat siitä ikäviä, että niitä on paljon ja ne on hyvin vaikea löytää taivaalta ennen kuin sattuvat niskaamme putoamaan. Suurempia eli noin 100 – 500 metrin läpimittaisia asteroideja on onneksi jo selvästi vähemmän ja niiden osumistiheyden suhteen puhutaan jo kymmenistä tuhansista vuosista. Tämän kokoisista törmäyksistä on hyvin vähän tietoa, sillä niistä jää loppujen lopuksi vain vähän jälkiä Maan pinnalle pitkäksi aikaa. Mahdollisesti tämän kokoluokan asteroidien aiheuttamia kraattereita tunnetaan ainakin Argentiinasta ja Intiasta joidenkin kymmenien tuhansien vuosien takaa. Tämän kokoisen asteroidin tuhovoima on kuitenkin jo suuri ja vaikutukset ulottuisivat ainakin keskikokoisen valtion alueelle, jos törmäys tapahtuisi. Myös ilmastovaikutukset muuttaisivat säätä koko maapallolla vuosien ajaksi. Erittäin suuresta tuhosta voidaan kuitenkin puhua vasta, kun asteroidien koko ylittää 500 metriä. Maan rataa risteävillä radoilla niitä on kuitenkin melko vähän. Esimerkiksi yli kilometrin kokoisia asteroideja, jotka risteävät Maan radan kanssa, arvioidaan olevan noin tuhat ja niistäkin on löydetty jo noin 90 %. NASAn ylläpitämän asteroidien havaitsemisohjelman (NEO) tavoitteena onkin kartoittaa kaikki yli kilometrin kokoiset kohteet sekä lisäksi vähintään 90 % yli 140 metrin asteroideista. Toistaiseksi löydetyistä asteroideista yksikään ei näyttäisi osuvan meihin seuraavaan tuhannen vuoden kuluessa. Erittäin suurien asteroidien törmäysväleissä puhutaan muutenkin yleensä miljoonista vuosista. Viimeisin suuri asteroiditörmäys on todennäköisesti tapahtunut noin 800 000 vuotta sitten Australiassa tai Kaakkois-Aasiassa mikäli alueelta tehdyt meteoriittilöydöt ja niiden ajoitus pitävät paikkaansa. Tällöin kyseessä on luultavasti ollut noin 500 – 1 000 metrin kokoinen asteroidi. Asteroidien jatkuvan kartoituksen vuoksi törmäyksen ennakointi antaa meille hyvän suojan tulevaisuuden varalle. Sitä ennen täytyy vain keksiä tekniikka, jolla meitä kohti tulevan kiven rataa saadaan muutettua riittävästi.

Lähiasteroideista löytyy runsaasti tietoa Nasan sivuilta osoitteesta:

Tulevaisuudessa suuremman törmäysuhan muodostavatkin komeetat, jotka saapuvat aurinkokunnan sisäosiin yllättäen ja aikaa niiden torjumiseen jää huomattavasti vähemmän. Vaikka komeetat ovatkin harvempaa ainetta, on niiden nopeus ja tuhovoima kuitenkin täysin riittävä aiheuttamaan suurta tuhoa Maan pinnalla. Vaikka historiallisia tietoja komeettojen törmäyksistä ei olekaan, ei uhkaa voi pitää oikeastaan edes vähäisenä. Esimerkiksi 19. lokakuuta komeetta C/2013 A1 Siding Spring ohitti Marsin vain 130 000 kilometrin päästä, joka on vain noin 1/3 Maan ja Kuun välisestä etäisyydestä. Tunnetuista ohituksista lähinnä Maata on puolestaan käynyt niin sanottu Lexellin komeetta vuonna 1770, jolloin se ohitti Maan hieman yli 2 miljoonan kilometrin päästä. Vuonna 1994 maailma sai seurata, kun komeetta Shoemaker-Levy hajosi ja kohtasi Jupiterin pinnan useana kappaleena. Erikokoisia törmäyksiä tapahtuu siis Maan iän mittakaavassa hyvin usein. Ei ole siis mitään syytä olettaa, että saisimme tulevaisuudessa olla rauhassa aurinkokuntaan kuuluvilta muilta kappaleilta. On kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että kappale olisi niin suuri, että se hävittäisi kaiken elämän Maan päältä. Ihmiskunnan kannalta voisi kuitenkin olla suotavaa siirtää muutama kananmuna siitä korista hieman toiseen paikkaan aurinkokunnassamme.

Komeetat voivat olla myös vaarallisia, vaikka ne upeita näkyjä ovatkin. Kuvassa komeetta C/2011 L4 PanStarrs, Kuninkoja, Turku, 17.3.2013.

SUPERNOVAT JA GAMMAPURKAUKSET

Aurinkokuntamme ulkopuolinen avaruus näyttää päällisin puolin vakaalta ja rauhalliselta. Totuus on kuitenkin toinen ja myös siellä voi tapahtua katastrofeja, jotka vaikuttavat elämään maapallolla. Merkittävimmän yksittäisen uhan kauempaa avaruudesta lähitulevaisuudessa muodostanee massiivisen tähden elämän päättyminen super- tai hypernovana. Syynä on räjähdyksissä muodostuva röntgen- ja gammasäteily, jotka Maan ilmakehään osuessaan aiheuttavat otsonia tuhoavan kemiallisen reaktion ja käynnistävät myrkyllisten typpioksidien muodostumisen. Supernovien tulee kuitenkin olla melko lähellä aurinkokuntaamme, jotta niistä jotain havaittavaa harmia olisi. Turvallinen suojaetäisyys on arviolta noin 100 valovuotta, eikä näin läheltä ole tiedossa yhtään hyvää kandidaattia supernovaksi. Turvallinen etäisyys riippuu kuitenkin jonkin verran supernovan tyypistä. Yksi lähiaikojen supernova tulee olamaan paljain silmin Orionin tähdistössä näkyvä kirkas punainen ylijättiläinen, Betelgeuze, joka sijaitsee noin 600 valovuoden päässä. Vaikka se tulee räjähtäessään näkymään päivätaivaalla, ei se aiheuta minkäänlaista vaaraa Maan asukkaille. Jonkin verran vaarallisempi tähti saattaa olla 150 valovuoden päässä sijaitseva IK Pegasi, joka on kaksoistähtijärjestelmä, jonka toinen osapuoli on valkoinen kääpiö. Kun sen seuralainen kasvaa jättiläistähdeksi, alkaa sen kaasukehä siirtymään valkoiseen kääpiöön, jonka seurauksena kääpiön massa alkaa kasvaa. Massan saavutettua kriittisen pisteen, tulee se räjähtämään supernovana. Laskelmien mukaan tässä vaiheessa myös IK Pegasi on loitonnut aurinkokunnastamme niin paljon, että sen räjähdys ei aiheuta vaaraa.

Supernova erottuu kirkkautensa ansiosta tähtimäisenä kohteena helposti galaksista Messier 82. Iso-Heikkilä, Turku, 21.1.2014.

Hypernova on supernovaa huomattavasti voimakkaampi räjähdys, joka aiheutuu äärimmäisen massiivisen tähden räjähdyksestä. Hypernovan tapahtuessa syntyy sen yhteydessä tähden napa-alueille voimakas plasmasuihku, joka säteilee hetkellisesti erittäin voimakkaasti gammasäteilyä. Mikäli tällainen keilamainen suihku suuntautuu Maata kohti, on sen tuhovoima hyvin suuri jopa 8 000 valovuoden päähän. Toistaiseksi tällä etäisyydellä sijaitsee kaksi hypernovaehdokasta, joista tunnetumpi on eteläisellä pallonpuoliskolla näkyvä kaksoistähtijärjestelmä Eta Carinae. Tähdet muodostavat yhden Linnunratamme suurimmista tähtijärjestelmistä, jonka massa on noin 120-kertainen Aurinkoon verrattuna. Järjestelmässä tapahtuvat muutokset viittaavat siihen, että toinen sen tähdistä on hyvin pian räjähtämässä hypernovana. Eta Carinae sijaitsee noin 7 500 valovuoden päässä, mutta tähtien pyörimissuunta on sellainen, että syntyvä keila suuntautuu selvästi meistä poispäin. Sen suhteen olemme siis varsin hyvässä turvassa. Toinen hypernovaehdokkaista on puolestaan Jousimiehen tähdistössä sijaitseva WR 104 ja sen aiheuttama uhka on selvästi suurempi, sillä gammapurkaukesn mahdollinen keila saattaa suuntautua melko lähelle aurinkokuntaamme. Laskelmissa on kuitenkin niin suuri virhemarginaali, että riskin todennäköisyyttä on vaikea arvioida. Myös WR 104 sijaitsee noin 7 500 valovuoden päässä meistä kuten Eta Carinaekin. Vaikka todennäköisyys kummankin hypernovaehdokkaan aiheuttamasta tuhosta on pieni, ei uusien ehdokkaiden ilmaantumista voi missään tapauksessa sulkea pois tulevista riskitekijöistä ihmiskunnalle. Gammapurkauksia voi syntyä myös muilla tavoin, mutta tästä ehkä lisää jokin toinen kerta. Laskennallisesti on kuitenkin osoitettu, että jonkinlainen gammapurkaus vaikuttaisi Maahan jopa viiden miljoonan vuoden välein. Yksi merkittävimmistä saattaa olla 440 miljoonaa vuotta tapahtunut joukkosukupuutto, mutta todistusaineistoa tästä on huomattavan vaikea kerätä. Uusimpien tutkimusten mukaan myös hieman yli tuhat vuotta sitten saattoi Maahan osua kohtuullisen voimakas gammapurkaus, joka on todettu tietyn tyyppisten isotooppien pitoisuuksista puiden vuosirenkaista.

Eta Carinaen kaksoistähteä ympäröi kaasupilvi, joka syntyi tähden vuoden 1840 suuressa purkauksessa.
Credits: NASA, ESA, and the Hubble SM4 ERO Team

MULLISTUKSIA AURINKOKUNNASSA

Yksi säännöllisistä pelottelun aiheena olevista kosmisista katastrofeista on toisen tähden tai mustan aukon saapuminen oman aurinkokuntamme sisäosiin. Varsinaiset tähtien törmäykset ovat kuitenkin äärimmäisen harvinaisia tapahtumia, eikä yhtään sellaista ole havaittu suoraan. Tähtiä sulautuu kuitenkin toisiinsa lähinnä kaksois- ja moninkertaisissa tähtijärjestelmissä, jolloin ne luonnollisesti aiheuttavat mullistuksia lähiympäristössään. Myös Linnunradan keskustassa ja pallomaisissa tähtijoukoissa tähtitiheys saattaa riittää kahden tähden törmäämiseen tai yhteen sulautumiseen. Arviolta kaksi tähteä törmää Linnunradassamme toisiinsa keskimäärin muutamien miljardien vuosien välein. Törmäystiheyttä ei juuri tule muuttamaan edes muutaman miljardin vuoden kuluttua tapahtuva Andromedan galaksin ja oman Linnunratamme yhteen sulautuminen, jonka seurauksena tapahtuu noin 1 tai 2 tähtien ylimääräistä törmäystä. Ylimääräisen tähden tai planeetankin ilmestyminen aurinkokuntaamme voi vaikuttaa meihin lähinnä kahdella tavalla. Yksi mahdollinen kohtalo on tietysti suora törmäys tai suistuminen tähden sisuksiin, jolloin Maasta ei kovin paljon jäljelle jäisi. Toinen ja todennäköisempi vaihtoehto olisi aurinkokunnan nykyisten planeettojen suistuminen radaltaan, jolloin voisimme sinkoutua vaikkapa tähtienväliseen avaruuteen. Planeettojen ratamuutoksia voi tosin tapahtua muutenkin ja onpa nykyään laskettu, että nykyisen aurinkokuntamme planeettajärjestys on aikanaan edellyttänyt ainakin yhden ylimääräisen planeetan olemassa oloa. Tämä planeetta olisi aurinkokunnan synnyn mullistuksissa sitten linkoutunut tähtienväliseen avaruuteen. Onneksi tuo planeetta ei ollut omamme. Nykyisten planeettojen ratojen arvioidaan olevan melko vakaita ainankin seuraavat muutama miljardi vuotta. Mustien aukkojen törmäyksen tai kohtaamisen suhteen tilanne on vieläkin parempi, sillä ne ovat erittäin paljon harvinaisempia kuin tavalliset tähdet ja todennäköisyys sellaisen ajautumisesta aurinkokuntaamme on käytännössä vähemmän kuin olematon. Tämän uhkan voinee siis hyvällä omallatunnolla sulkea pois meitä uhkaavien vaarojen listalta.

Kohtaaminen Andromedan galaksin kanssa ei juuri vaikuta aurinkokunnan tapahtumiin. Kevola, Paimio, 30.9.2014.

VIERAAT SIVILISAATIOT

Elokuvateollisuudessa suosituin Maan ulkopuolinen uhka on aivan ehdottomasti vieraan sivilisaation saapuminen. Elokuvissa me Maan asukkaat keksimme kuitenkin aina keinon, jolla vieraat saadaan kukistettua tai karkotettua. Todellisuudessa tilanne olisi kuitenkin hyvin todennäköisesti aivan toinen. Sivilisaatio, joka olisi kehittänyt keinon tähtienväliseen matkustamiseen, olisi nimittäin aivan toisella tasolla teknologisen kehityksen suhteen. Ongelmia syntyisi lähes varmasti, vaikka vieraat olisivat liikkeellä rauhanomaisin aikein. Mahdollisia uhkia olisi siis useita. Virukset ja bakteerit voisivat poiketa merkittävästi omasta ympäristöstämme, eikä moraalikaan välttämättä tarkoita kahden erilaisen sivilisaation keskinäisessä kanssakäymisessä ollenkaan samanlaisia asioita. Maassa tapahtuneen teknologisen kehityksen perusteella voisi pitää myös hyvinkin mahdollisena, että saapuvat vieraat olisivat jopa tekoälyyn pohjautuvia koneita, joiden käyttäytymistä ohjaavat aivan muut kuin meille niin tärkeät tunneperäiset asiat. Joku on ehkäpä lukenut tai kuullut joskus niin sanotusta von Neumannin koneista. Koneista, jotka tekevät itsestään loputtomasti kopioita, jotka tekevät taas itsestään kopioita ja niin edelleen. Tämän tyyppinen maailmankaikkeus on esitetty kiinnostavassa Alastair Reynoldsin trilogiassa – Ilmestysten avaruus, Lunastuksen arkki ja Sovituksen kuilu. Suosittelen luettavaksi, mikäli et ole kirjailijaan aikaisemmin tutustunut. Toisaalta koneellisen tekoälyn tyyppinen leviäminen tapahtuisi Linnunradan laajuisesti erittäin nopeasti (noin muutamia miljoonia vuosia), eikä näin ole toistaiseksi käynyt, vaikka Linnunratamme ikä on jo noin 10 miljardia vuotta.

Jotkut kaukaiset galaksit muistuttavat erehdyttävästi legendaarisia lentäviä lautasia. Kevola, Paimio, 27.3.2016.

UNIVERSUMIN ROMAHDUS

Myös fysiikan kehittyminen on johtanut teorioihin uusista mahdollisista katastrofeista, joihin voisimme aikanaan päätyä. Yksi näistä on tuntemamme maailmankaikkeuden romahtaminen, joka johtuisi Higgsin kentässä tapahtuvasta muutoksesta. Tällaisessa tapauksessa kaikki maailmankaikkeuden hiukkaset muuttuisivat miljooonia miljardeja kertaa painavimmiksi, jolloin lisääntynyt massa puristaisi kaiken aineen supertiheäksi kappaleeksi. Muutos voi periaatteessa tapahtua missä päin maailmankaikkeutta tahansa, josta se leviäisi valon nopeudella joka puolelle maailmankaikkeutta ilman, että edes tietäisimme näin tapahtuneen (ennen kuin muutos saavuttaisi meidät). Romahdusta voisi kuvailla esimerkillä alijäähtyneen (alle 0 astetta) veden jäätymisestä. Kun alijäähtynyt vesi on hyvin puhdasta, eikä se sisällä mitään epäpuhtauksia, voi vesi pysyä nestemäisenä jopa -10 asteeseen saakka. Kuvitellaan tällainen vesi äärimmäiseen puhtaaseen lasiin, jolloin vesi pysyy edelleen nestemäisenä. Kun veden pintaa koskettaa vaikka vain kynän kärjellä, jäätyy koko lasillinen vettä hetkessä kiinteäksi. Samalla periaatteella toimisi siis muutos Higgsin kentässä. Teoria on tietysti vain teoria, eikä sen osoittaminen todelliseksi uhkaksi ole kovin helppoa. Lisätietoa asiasta löytyy esimerkiksi Tähdet ja Avaruus lehden verkkosivuilta.



AURINGON ELÄMÄN PÄÄTTYMINEN

Edellä mainitut uhkat voivat pahimmillaan toteutua käytännössä koska tahansa. Ja vaikka näistä kaikista sudenkuopista onnistuisimmekin tulevina vuosina selviämään hengissä, odottaa meitä tulevaisuudessa varma tuho täällä Maan pinnalla. Sen tuojana on nykyisen elämämme lähde, Aurinko. Nykyisen tiedon perusteella voimme pitää käytännössä varmana asiana, että Aurinko tulee aikanaan laajenemaan punaiseksi jättiläistähdeksi. Tämän suhteellisen lyhyen vaiheen jälkeen se puhaltaa ulkokerroksensa avaruuteen ja jäljelle jää tiivis ydin eli valkoinen kääpiö. Arvioitu aikataulu tähän vaiheeseen on noin 5 miljardia vuotta eli aikaa on vielä varsin reilusti. Tapahtuma ei kuitenkaan ole aivan äkillinen, vaan Aurinko on alkanut kulkea kohti kehityksensä tuota pistettä jo syntymästään saakka. Sen säteily on kasvanut ja kasvaa jatkuvasti, kun poltettavan vedyn määrä vähenee jokaisen fuusion myötä. Arviolta jo noin miljardin vuoden kuluttua Auringon säteily on niin voimakasta, että elämä Maan pinnalla käy mahdottomaksi. Maa ei enää sijaitsekaan aurinkokunnan kultakutrivyöhykkeellä eli elinkelpoisella alueella. Muutumme nykyisen Venuksen kaltaiseksi tuliseksi pätsiksi. Tässä vaiheessa viimeistään on ihmisten poistuttava omalta planeetaltamme aurinkokunnan muihin osiin. Parhaita paikkoja lienevät tuossa vaiheessa Mars, ehkäpä osa asteroideista ja eräät suurten planeettojen kuut. Nämäkään eivät tietysti takaa turvapaikkaa loputtomiin ja viimeistään Auringon hiljalleen viilentyessä valkoisena kääpiönä, on mahdollisesti jäljelle jääneiden jälkeläistemme lähdettävä matkaan vielä kauemmas.

Laajeneva Aurinko muuttaa maiseman tulevaisuudessa punaiseksi kuten nykyään iltaruskon aikaan. Kuninkoja, Turku, 19.7.2014.

MAAILMANKAIKKEUDEN KOHTALO

No, jos nyt lopuksi vielä oletetaan, että olemme ihmiskuntana selvinneet kaikista mahdollisista katastrofeista, Auringon kuolemasta ja hypernovista. Olemme kenties tehneet itsestämme teknologian ja biologian avulla koko Linnunrataan levittäytyneitä olentoja. Olisimme lähes täydellisiä. Silti aikanaan tulee eteen haasteista suurin, koko maailmankaikkeuden kohtalo. Ennusteet ovat äärimmäisen synkkiä ja käytännössä kaikki vaihtoehdot päättyvät tuhoon, olimmepa olleet kuinka eteviä tahansa muiden katastrofien kanssa. Onneksi emme tunne kaikkia mahdollisia tulevaisuuden näkymiä, mutta nykyisen tiedon valossa vaihtoehdot ovat lähinnä seuraavat.
Joitakin vuosikymmeniä sitten pidettiin lähes varmana, että alkuräjähdyksen aiheuttama avaruuden laajeneminen lakkaa ja materia alkaa gravitaation vaikutuksesta pyrkiä uudelleen kohti samaa pistettä. Tapahtuisi käytännössä käänteinen alkuräjähdys, jossa maailmankaikkeus romahtaisi omaan singulariteettiinsa. Vuosituhannen vaihteessa tehtiin kuitenkin hämmästyttäviä havaintoja, joiden johtopäätös oli, että maailmankaikkeuden laajeneminen ei hidastukaan. Sen sijaan se laajenee ja tekee sitä yhä kiihtyvällä vauhdilla. Jatkuvasti laajenevan maailmankaikkeuden ominaisuudeksi tulisi lopulta niin sanottu lämpökuolema. Universumin lämpötilaerot tasoittuisivat, eikä vapaata energiaa olisi enää minkäänlaisen informaation, kuten valon tai säteilyn siirtoon. Laajentuminen tarkoittaisi aluksi uusien tähtien syntymän lakkaamista ja aikanaan myös niiden sammumista. Lopulta jäljellä olisi enää vain mustia aukkoja, jotka nekin lopulta katoaisivat pois. Kiihtyvän laajentumisen syyksi arvioitu pimeä energia voi toisaalta tarjota toisenkin mahdollisuuden laajentuvalle maailmankaikkeudelle. Asian ymmärtämiseen vaaditaan hieman perehtymistä pimeään energiaan, mutta lyhykäisyydessään tulevaisuus kulkisi seuraavaan suuntaan. Pimeä energia saa aikaan kiihtyvän laajentumisen, koska sillä näyttäisi olevan negatiivinen paine (gravitaation vastakohta). Tämän vuoksi maailmankaikkeuden laajentuessa myös pimeän energian määrä kasvaa ja laajentuminen kiihtyy entisestään. Lopulta edes galaksien ja tähtien vetovoima ei estä pimeää energiaa repimästä kaikkea hajalle. Jopa atomit hajoavat kappaleiksi. Näyttäisi siis siltä, että tulevaisuus tulee olemaan hyvin synkkä, vaikka kuinka onnistuisimme luovimaan ihmiskunnan ja sen jälkeläiset mahdollisten katastrofien läpi. Erilaisten teorioiden mukana on kuitenkin olemassa mahdollinen porsaanreikä. Ehkäpä maailmankaikkeutemme ei olekaan ainutlaatuinen. Samalla tavalla kuin aikaisemmin oletimme Maan olevan kaiken keskipiste ja muuttumaton, niin miksi universumit eivät voisi muodostaa laajempaa kokonaisuutta, multiversumia. Viime vuosikymmeninä useat teoriat niin kvanttimekaniikan kuin kosmologian puolelta antavat jopa viitteitä, että ajatus ei ole edes kovin epätodennäköinen. Haasteita varmasti tulisi universumista toiseen siirryttäessä, mutta ajatuksena se antaa kuitenkin enemmän toivoa kuin kaiken romahtaminen tai ikuinen kylmyys. Eikä asia tietenkään meidän kannaltamme ole edes oleellinen, kunhan nyt vain selviäisimme seuraavien vuosikymmenien ajan asteroideilta, komeetoilta, supertulivuorilta, vallan ottavalta tekoälyltä, ilmastonmuutokselta, ydinkatastrofilta, muilta ympäristökatastrofeilta, ebolalta ja muutamalta diktaattorilta.

Summa summarum: Tämän kirjoituksen tarkoituksena oli tuoda esiin erilaisia todennäköisiä ja epätodennäköisiä Maan ulkopuolelta tulevia uhkia ja asettaa niitä tiettyyn perspektiiviin. Jokaisen sukupolven todennäköisyys kohdata mikä tahansa näistä uhkista on hyvin pieni. Toisaalta joku sen lottovoitonkin aina saa. Ainoa varmasti toteutuva asia edellä mainituista on Auringon laajentuminen ja Maan muuttuminen elinkelvottomaksi miljardin vuoden kuluttua. Sitä ennen Maahan osuu takuulla myös suuri asteroidi tai komeetta, joka tulee aiheuttamaan merkittävää tuhoa. Kuinka paljon, riippuu siitä miten olemme siihen varautuneet. Toisaalta voimme siihen mennessä olla jo kadonneet Maan pinnalta omien töppäilyjemme ansiosta. Niin tai näin. Pahimman sattuessa Maalla ja evoluutiolla on vielä aikaa muutamia kertoja yrittää uudestaan. Eihän dinosaurusten ajastakaan ole kuin 65 miljoonaa vuotta ja tässä me nyt vain olemme. Vajaan miljardin vuoden aikana luonto ehtii hyvin tehdä vielä muutaman uuden kokeilun. Näin ihmisenä toivoisin kuitenkin oman sukumme jatkuvan ja järjen äänen voittavan monien asioiden suhteen, vaikka toisaalta välillä tekomme ja toimintamme näyttävätkin täysin järjettömiltä. Vielä emme ole kovin valmiita.

Vain kaksi asiaa ovat äärettömiä – universumi ja ihmisten typeryys, enkä ole ensimmäisestä aivan varma”. - Albert Einstein

Kuvat, ellei kuvan yhteydessä toisin mainita: © Jani Laasanen

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti