Taivas
jatkaa kirkastumistaan, mutta vielä tälle keväälle mahtuu yksi
tähdistöesittely. Tällä kertaa olen valinnut tähdistöksi
monille tuntemattoman Ajokoirien (lat. Canes Venatici) tähdistön.
Paljain silmin tämä yhden kirkkaan ja muutaman hieman himmeämmän
tähden muodostama kuvio on varsin vaatimaton, mutta galaksien
harrastajalle tähdistö tarjoaa mitä hienoimpia kohteita. Ajokoirat
löytyvät Otavan kauhan varren alapuolelta. Ajokoirat ovat
poikkeuksellinen pohjoinen tähdistö, sillä se ei kuulu
Ptolemaioksen lähes 2000 vuotta vanhaan tähtiluetteloon, eikä
siihen siten liity myöskään mitään omaa antiikin tarinaa.
Antiikin aikana sen tähdet kuuluivat Ison Karhun tähdistöön.
Tähdistö muodostui Johannes Heveliuksen ansiosta vuonna 1687.
Tällöin hän tulkitsi tähdistön kaksi kirkkainta tähteä toisen
viereisen tähdistön, Karhunvartijan (lat. Bootes), koiriksi ja
kuvasi samalla Ajokoirat myös tekemäänsä tähtikarttaan.
![]() |
Ajokoirat
Heveliuksen vuonna 1690 laatimassa tähtikartassa. Huom! kartan
esitystapa peilikuvana todelliseen tähtitaivaaseen nähden.
Kuva:
commons.wikimedia.org – vapaa lähdemateriaali
|
Ajokoirat
on kooltaan 38. suurin kaikista taivaan tähdistöistä ja se peittää
taivalla 465 neliöasteen kokoisen alueen. Suomessa tähdistö näkyy
parhaiten keväällä ja sen kaksi kirkkainta tähteä (tai ainakin
se kaikkein kirkkain) näkyvät helposti Otavan kauhan varren
alapuolella. Ajokoirien naapuritähdistöjä ovat Iso Karhu,
Karhunvartija ja Bereniken hiukset. Tähdistö sijaitsee kaukana
Linnunradan tasosta, joten sen syvän taivaan kohteita hallitsevat
galaksit. Tähdistön suunnassa on melko läheinen galaksiryhmä noin
25-30 miljoonan valovuoden päässä eli alueella on suhteellisen
paljon myös melko kirkkaita galakseja. Galakseista neljä on
luetteloitu Messierin sumumaisten kohteiden luetteloon. Tunnetuin
galakseista on niin sanottu Pyörregalaksi (Messier 51), mutta myös
luettelon kohteet 63, 94 ja 106 ovat hyvin kirkkaita. Lisäksi
tähdistön alueella on viides Messierin luettelon kohde (numero 3),
joka on yksi pohjoisen taivaan kirkkaimmista pallomaisista
tähtijoukoista. Messierin luettelon ulkopuolelta Ajokoirissa on myös
lukuisia hieman himmeämpiä galakseja, joista osa on varsin
mielenkiintoisia ja ansaitsevat esittelyn myös tämän blogin
yhteydessä. Tähdistön kirkkain tähti on Cor Caroli, jonka
kirkkaus on + 2.90 magnitudia ja se erottuu helposti jo kaupungin
valojen keskeltä. Toiseksi kirkkain tähti, Chara, on jo selvästi
himmeämpi, eikä välttämättä näy niin helposti, sillä sen
kirkkaus on + 4.26 magnitudia. Näiden kahden lisäksi Ajokoirissa on
seitsemän tähteä, joiden kirkkaus on + 4.7 ja + 5.0 magnitudin
välillä. Pimeissä olosuhteissa myös ne näkyvät melko helposti
paljain silmin. Tällä kertaa blogiin on valittu 14 kohdetta
tarkempaan kohde-esittelyyn. Tuttuun tapaan osa kuvista on omia,
mutta muutamia olen jälleen saanut tai ottanut käyttöön muualta.
Luonnollisesti muiden kuvaajien tai tahojen nimi löytyy tarvittaessa
kuvan kohdalta.
![]() |
Kansainvälisen
tähtitieteellisen unionin (IAU) kartta Ajokoirien tähdistöstä,
johon on merkitty esiteltävät kohtteet.
These charts were produced in collaboration with Sky
& Telescope magazine
(Roger Sinnott & Rick Fienberg). Alan MacRobert's constellation
patterns, drawn in green in the charts, were influenced by those of
H. A. Rey but in many cases were adjusted to preserve earlier
traditions. The images are released under the Creative
Commons Attribution 3.0 Unported license.
|
![]() |
Cor Caroli
näkyy kaksoistähtenä helposti jo pienelläkin kaukoputkella.
Kevola, Paimio, 15.2.2016.
|
2. Chara (β Canum Venaticorum) on Ajokoirien tähdistön toiseksi kirkkain tähti, mutta sekin on kirkkaudeltaan vain + 4.26 magnitudia. Se muistuttaa melko paljon omaa Aurinkoamme, sillä se on massaltaan ja säteeltään vain noin 1,1 kertaa Aurinkoa suurempi. Se on siis hyvin tavanomainen G-spektriluokan pääsarjan tähti, jollaiselta Aurinko näyttäisi hieman alle 30 valovuoden etäisyydeltä. Iältään se on hieman Aurinkoa vanhempi ja sitä on tutkittu melko tarkasti mahdollisesti sitä kiertävien planeettojen vuoksi. Toistaiseksi Charalta ei ole niitä löytynyt.
3. La
Superba (Y Canum Venaticorum) on Ajokoirien tähdistön
mielenkiintoisimpia muuttuvia tähtiä, joka sijaitsee hieman yli
700 valovuoden päässä. Tähden kirkkaus vaihtelee + 4.9 ja + 7.3
magnitudin välillä eli toisinaan se on mahdollista nähdä paljain
silmin, mutta välillä se katoaa näkymättömiin. Kirkkaus
vaihtelee yleensä noin yhden magnitudin verran 160 vuorokaudessa,
mutta toisaalta sen kirkkaus vaihtelee myös pidemmällä jaksolla.
La Superba on yksi taivaan punaisimmista ja kylmimmistä paljain (ei
siis aina) silmin näkyvistä tähdistä. Sen pintalämpötila on
alle 3 000 astetta. La Superba luokitellaan niin sanotuksi
hiilitähdeksi, sillä sen ytimessä on parhaillaan käynnissä
vaihe, jossa helium fuusioituu hiileksi ja hapeksi. Tämä
tarkoittaa sen ydinpolttoaineen olevan lopussa. Havaintojen
perusteella La Superba onkin alkanut singota ulkokerroksiaan
avaruuteen ja käynnistää ytimen kehityksen valkoiseksi kääpiöksi.
Aikanaan tähden ympärille muodostuu planetaarinen sumu, joka tulee
näkymään myös meidän aurinkokuntaamme.
4. AM Canum
Venaticorum on himmeä kaksois- ja muuttuva tähti, joka edustaa
tyyppiesimerkkiä nimensä mukaisista muuttuvien tähtien luokasta.
Nämä muuttuvat tähdet ovat hyvin harvinaisia ja ne koostuvat
kahdesta valkoisesta kääpiöstä, jotka kiertävät toisiaan
erittäin lähellä (tässä tapauksessa 18 minuutin välein).
Novamaisten purkausten syntyyn tarvitaan tämän tyypin tähdissä
valkoinen kääpiö, joka luovuttaa materiaa sekä valkoinen kääpiö,
joka kerää toisen tähden luovuttaman materian ainekiekoksi
itsensä ympärille. Mielenkiintoista sinänsä, tämä ainekiekko
on useimmiten juuri se kirkkaimmin näkyvä osa tähtijärjestelmässä.
Kirkkauden vaihtelut johtuvat puolestaan epävakaudesta
materiakiekossa, jossa tapahtuu tällöin hyvin voimakkaita
purkauksia. AM Canum Venaticorum sijaitsee noin 2 000 valovuoden
päässä meistä. Sen kirkkaus vaihtelee + 13.7 ja + 14.2
magnitudin välillä eli kohdetta ei ole mahdollista nähdä
pienillä kaukoputkilla.
AM Canum
Venaticorum on sen verran poikkeuksellinen tähti, että sen
ominaisuuksista on tehty video jopa youtubeen:
![]() |
Hieman
vanhempaa arkistoista löytynyttä mustavalkoista kuvamateriaalista
pallomaisesta tähtijoukosta Messier 3. Kevola, Paimio, 29.3.2014.
|
![]() |
Messier 51
eli Pyörregalaksi on yksi harrastajien suosikkigalakseista. Kevola,
Paimio, 14.3.2015.
|
8. Messier
63 eli Auringonkukkagalaksi on ominaisuuksiltaan melko paljon
edellisen galaksin kaltainen, mutta näkyy meille hieman
toisenlaisesta kulmasta. Galaksin on löytänyt Charles Messierin
avustaja ja kollega Pierre Mechain 14. kesäkuuta vuonna 1779.
Galaksin näennäinen koko on noin 12 x 7 kaariminuuttia ja kirkkaus
+ 8.6 magnitudia. Auringonkukkagalaksi sijaitsee noin 27 miljoonan
valovuoden päässä Linnunradasta ja sen todellinen halkaisija on
noin 100 000 valovuotta. Tyypiltään sen on Sbc-luokan
spiraaligalaksi. Auringonkukkagalaksin mielenkiintoimmat
ominaispiirteet löytyvät sen useista spiraalihaaroista, joiden
yhteydessä olevat lukuisat tummat pöly- ja kaasupilvet saavat sen
muistuttamaan hieman auringonkukkaa. Fyysisesti se kuuluu samaan
galaksiryhmään aiemmin kuvatun Pyörregalaksin kanssa. Messier 63
näkyy suhteellisen helposti jo pienilläkin kaukoputkilla. Koska
galaksi näkyy melko sivulta, vaatii spiraalihaarojen erottaminen
visuaalisesti jo suuren, noin 30 cm kaukoputken. Valokuvissa
spiraalihaarat tulevat näkyviin melko helposti. Kiinnostava
yksityiskohta on myös galaksin edustalla näkyvä laaja ja leveä
pölyvyö, joka ei näytä olevan symmetrinen galaksin muodon
kanssa.
![]() |
Auringonkukkagalaksin
tiheät spiraalihaarat ja pölyvyöt sekoittuvat toisiinsa kauniisti.
Kevola, Paimio, 28.2.2016.
|
9. Galaksien
tiellä jatketaan ja seuraavaksi vuorossa on jälleen yksi kirkas
galaksi eli Messier 94. Tämänkin galaksin on löytänyt Pierre
Mechain, aikana 22. maaliskuuta vuonna 1781. Charles Messier lisäsi
kohteen luetteloonsa kaksi päivää myöhemmin, kun oli itse
ehtinyt katsoa kyseistä kohdetta. Messier 94 kirkkaus on + 8.2
magnitudia eli se näkyy jo pienelläkin kaukoputkella. Se sijaitsee
hieman lähempänä kuin kaksi edellistä galaksia eli noin 17
miljoonan valovuoden päässä. Galaksin näennäinen koko on 11 x
10 kaariminuuttia eli se on hieman edellisiä suurempi Linnunradalta
katsottuna. Todellisuudessa galaksin halkaisija on kuitenkin “vain”
56 000 valovuotta eli se on selvästi omaa Linnunrataamme pienempi.
Tyypiltään se luokitellaan Sb-tyypin spiraaligalaksiksi, mutta sen
ulkonäössä on kuitenkin poikkeavia ominaisuuksia. Galaksi näkyy
meille suoraan päältä päin, jolloin sen poikkeuksellisen
kirkkaan ytimen ja himmeiden, kaasurikkaiden spiraalihaarojen
kontrasti tulee selvästi esiin. Tämän tyyppisiä galakseja
kutsutaan myös tähtiryöppygalakseiksi, sillä niissä syntyy
runsaasti uusia tähtiä ja esimerkiksi alla olevassa Hubble kuvassa
näkyy selvä sinisenä loistava uusien tähtien kehä ytimen
ulkopuolella. Mielenkiintoisena yksityiskohtana galaksissa on myös
pimeän aineen puute, joka paljastui vuonna 2008 tehdyssä
tutkimuksessa.
![]() |
Avaruusteleskooppi
Hubblen tarkat kuvat paljastavat Messier 94 galaksin ytimen
ulkopuolella sinisenä loistavan nuorien tähtien alueen.
Image
credit: ESA/NASA
|
10. Viimeinen
Ajokoirien Messierin luettelon kohde tunnetaan numerolla 106 ja myös
se on kirkas spiraaligalaksi tai tarkemmin ottaen
sauvaspiraaligalaksi, joka luokitellaan tyypiksi SBbc. Se on
näennäiseltä kooltaan suurin Ajokoirien galakseista ja on
mitoillaan 18 x 7 kaariminuuttia. Kun sen etäisyys meistä on noin
26 miljoonaa valovuotta, voidaan sen todelliseksi halkaisijaksi
laskea 135 000 valovuotta. Siten galaksia voidaan pitää suurin
piirtein Linnunradan kokoisena tai ehkä jopa hieman suurempana.
Galaksin kirkkaus on + 8.6 magnitudia, joten myös se näkyy melko
helposti jo pienellä kaukoputkella. Kuten edelliselläkin (Messier
94) galaksilla, on Messier 106 ydin hyvin kirkas ja spiraalihaarat
heikot. Syy Messier 106 osalta löytyy kuitenkin toisaalta, sillä
galaksin ytimessä on poikkeuksellisen massiivinen musta aukko, joka
imee koko ajan lisää materiaa sisuksiinsa. Tämän seurauksena
mustan aukon ympärille syntyy voimakasta säteilyä, joka taas
meille näkyy kirkkaana galaksin keskusta-alueena. Messier 106 ja
sen kaltaisia galakseja nimitetään myös Seyfertin galakseiksi.
Erilaiset galaksityypit saavat aikanaan oman palstatilansa blogiin.
Galaksin on löytänyt Messierin avustaja ja kollega Pierre Mechain
6. toukokuuta vuonna 1783. Galaksi ei ehtinyt Messierin lopulliseen
julkaisuun sumumaisista kohteista, mutta havaintohistorian ja
muistiinpanojen perusteella se lisättiin täydennettyyn luetteloon
vuonna 1948 yhdessä muutamien muiden kohteiden kanssa.
![]() |
Messier
106 galaksin ydin loistaa hyvin kirkkaana tyypillisen Seyfertin
galaksin tapaan. Kevola, Paimio, 15.2.2016.
|
11. Seuraava
galaksi, NGC 4214, sijaitseekin sitten huomattavasti meitä
lähempänä kuin edelliset Messierin luettelon galaksit eli vain
noin 10 miljoonan valovuoden päässä. Siitä huolimatta se on
himmeämpi ja pienempi kuin edelliset. Kuten Messier 94, on tämäkin
galaksi tähtiryöppygalaksi, mutta siitä tosin puuttuu tavallisen
galaksin rakenne. NGC 4214 on siis epäsäännöllinen galaksi,
jonka ominaispiirteitä ovat lähinnä suuret kaasupilvet, joissa
syntyy runsaasti uusia tähtiä. Galaksin kirkkaus on noin + 10
magnitudia ja näennäinen koko 8 x 7 kaariminuuttia. Suurehkosta
koosta ja kirkkaudesta huolimatta se on vaikea havaintokohde, sillä
kirkkaus jakaantuu melko tasaisesti ympäri galaksia, jolloin siitä
on vaikea “saada kiinni” visuaalisesti katsoessa. NGC 4214 on
epäsäännölliseksi galaksiksi varsin suuri ja sen todellinen
halkaisija on noin 30 000 valovuotta. Galaksi on ollut yksi
tärkeimmistä epäsäännöllisten galaksien tutkimuskohteista
suuren koon ja “lyhyen” välimatkan ansiosta. Galaksin on
löytänyt William Herschel 28. huhtikuuta vuonna 1785.
12. Lisää
lempinimen omaavia galakseja löytyy Ajokoirien tähdistön
eteläosista, jossa sijaitsee Valasgalaksina tunnettu NGC 4631. Se
on sivulta päin näkyvä melko epämääräinen möykky, joka
kuitenkin on tunnistettu sauvaspiraaligalaksiksi tyyppiä SBcd. Se
on muodoltaan hyvin pitkulainen ja sen näennäiset mitat ovat noin
16 x 3 kaariminuuttia. Valasgalaksin kirkkaus on noin + 9 magnitudia
ja se näkyy jo melko pienilläkin kaukoputkilla. Galaksin
todellinen etäisyys on noin 30 miljoonaa valovuotta eli se on
suurin piirtein yhtä kaukana kuin useat muutkin Ajokoirien
kirkkaista galakseista. Galaksin todellinen läpimitta on noin 140
000 valovuotta, joten sitä voidaan pitää hyvin kookkaana
yksilönä. Galaksin keskustassa syntyy runsaasti uusia tähtiä,
joka vaikuttaa samalla myös sen ulkonäköön. Valasgalaksilla on
myös himmeämpi seuralainen, NGC 4627, jota usein leikkisästi
kutsutaan valaan poikaseksi. Se on epäsäännöllinen
kääpiögalaksi, jonka kirkkaus on noin + 13 magnitudia.
Valasgalaksin on löytänyt William Herschel vuonna 1787.
![]() |
Avaruusteleskooppi
Hubble on kuvannut Valasgalaksia useasti ja yllä on sen kuvista
koostettu panoraama, jossa pölyvyöt näkyvät selvästi kirkkaita
tähtiä vasten.
Credit: Data - Hubble
Legacy Archive, ESA, NASA Processing - Nikolaus
Sulzenauer
|
13. Vain
Kuun läpimitan päässä Valaasta sijaitsee toinen suuri sivulta
päin näkyvä galaksi NGC 4656, jota myös toisinaan
Jääkiekkomailagalaksiksi kutsutaan. Nimensä se on saanut
kirkkaasta mailan lapaa muistuttavasta ulokkeesta galaksin
ulkoreunalla. Jääkiekkomaila on näennäisiltä mitoiltaan lähes
yhtä suuri kuin Valasgalaksi eli 15 x 2 kaariminuuttia. Galaksit
sijaitsevat myös yhtä etäällä eli noin 30 miljoonan valovuoden
päässä. Siten voidaan laskea, että myös Jääkiekkomailagalaksi
on halkaisijaltaan reilusti yli 100 000 valovuotta. Galaksin
poikkeukselliseen muotoon pidetään syynä niiden lähikohtaamista
jossain vaiheessa menneisyyttä. Sen seurauksena molemmissa
galakseissa on havaittavissa epämääräisiä muotoja ja laajoja
tähtien syntymäalueita. Jääkiekkomailagalaksin tyyppiä ei ole
pystytty määrittelemään tarkasti, mutta sen arvioidaan olleen
alunperin jonkinlainen sauvaspiraaligalaksi. NGC 4656 on himmeämpi
ja vaikeampi havaittava kuin Valasgalaksi ja sen kirkkaus on vain
noin + 10.5 magnitudia. Sen kirkkain osa näkyy kuitenkin jo
kohtalaisen helposti keskikokoisilla kaukoputkilla. Parhaiten muodot
tulevat kuitenkin esiin valokuvaamalla. Galaksin on löytänyt
William Herschel vuonna 1787 samaan aikaan kuin Valasgalaksinkin.
14. Myös
viimeinen Ajokoirista esiteltävä galaksi on ansainnut oman
lempinimensä. Kyseessä on Mustekalagalaksi, joka virallisesti
tunnetaan tunnuksella NGC 5033. Nimensä se on saanut useista
pitkistä spiraalihaaroista, jotka ympäröivät galaksin kirkasta
ydintä. Tyypiltään se on Sc-luokan spiraaligalaksi. Galaksin
näennäinen kirkkaus on noin + 10 magnitudia ja koko 10 x 4
kaariminuuttia. Galaksi sijaitsee hieman yli 40 miljoonan valovuoden
päässä ja on todelliselta kooltaan hieman noin 120 000
valovuotta, jolloin se on suuruusluokaltaan suurin piirtein
Linnunradan kokoinen. Myös Mustekalagalaksi kuuluu niin sanottuihin
Seyfertin galakseihin ja sillä onkin selvästi näkyvä kirkas
ydin, jossa sijaitsee Seyfertin galakseille tyypillinen
supermassiivinen musta aukko. Toisaalta galaksin spiraalihaaratkin
ovat kohtuullisen kirkkaat ja galaksi onkin melko suosittu
valokuvauskohde. Kuten niin monet muutkin syvän taivaan kohteet, on
tämänkin galaksin löytänyt William Herschel. Ajankohtana oli
tämän galaksin osalta toukokuu vuonna 1785.
![]() |
Mustekalagalaksin
useat spiraalihaarat näkyvät erinomaisesti tässä Arizonassa
sijaitsevan 80 cm kaukoputkella otetussa kuvassa.
Image
credit: Wikipedia – Jschulman555: 32
inch Schulman Foundation telescope on Mt. Lemmon, AZ.
CC BY-SA 3.0
|
© Jani Laasanen
ellei kuvan yhteydessä ole toisin mainittu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti