lauantai 6. helmikuuta 2016

ISO KARHU

Lähes kaikki, jotka ovat edes kerran taivaalle vilkaisseet, tuntevat varmasti Otavan. Monet pitävät sitä omana tähdistönään, mutta oikeasti se kuuluukin huomattavasti suurempaan kokonaisuuteen, Ison Karhun tähdistöön. Mutta ennen kuin siirryn Ison Karhun kohteiden tutkimiseen, on perinteisen tähdistön tarinan aika. Tähdistön tarina liittyy jälleen antiikin Kreikan myytteihin ja alkaa nymfistä nimeltä Callisto. Tästäkin tarinasta kulkee maailmalla useita erilaisia versioita, mutta itse valitsin seuraavan. Callisto oli yksi jumalatar Artemiksen nymfeistä, jolle tämä oli vannonut siveysvalan. Callisto oli kuitenkin hyvin kaunis, eikä kulunut pitkään ennen kuin itse Zeus rakastui tähän kaunottareen ja päätti vietellä hänet (ja Callistohan ei muuten ollut ainoa Zeuksen vikittelemä neitokainen näissä vanhoissa tarinoissa). Ja niinhän siinä sitten kävi, että Callisto tuli raskaaksi ja sai pojan nimeltä Arcas. Siveysvalan rikottuaan karkotti Artemis Calliston luotaan. Zeuksen mustasukkainen puoliso Hera katsoi samalla tilaisuutensa tulleen ja muutti Calliston karhuksi. Seuraavat 15 vuotta kulki Callisto pitkin metsiä ja vältteli metsästäjiä parhaansa mukaan. Sitten hän kohtasi poikansa, Arcasin, joka ei tietystikään tunnistanut äitiään. Säikähtäneenä Arcas kohotti jousensa valmistautuen ampumaan karhun. Tässä vaiheessa Zeus viimein päätti puuttua tilanteeseen ja siirsi Calliston ja Arcasin tähtitaivaalle turvaan, jossa Callisto tunnetaan nykyisin Isona karhuna ja Arcas Pienenä karhuna.

Ison Karhun tähdistö Heveliuksen vuonna 1690 laatimassa tähtikartassa. Huom! kartan esitystapa peilikuvana todelliseen tähtitaivaaseen nähden. Otavan kuvio muodostaa siis vain hännän ja selkäosan karhusta.
Kuva: commons.wikimedia.org – vapaa lähdemateriaali

Ison Karhun tähdistö on kooltaan hyvin laaja. Kaikista taivaan tähdistöistä se on kolmanneksi suurin 1.280 neliöasteen pinta-alallaan. Suomesta katsottuna Ison Karhun tähdistö on käytännössä sirkumpolaarinen eli se näkyy taivaalla aina. Sen naapuritähdistöjä ovat Lohikäärme, Kirahvi, Ilves, Pieni Leijona, Bereniken Hiukset, Ajokoirat ja Karhunvartija. Ison Karhun tunnetuin kohde on kaikkien tuntema seitsemän tähden muodostama asterismi, Otava. Tähdistö sijaitsee sivussa Linnunradan tasosta, joten sen kohdalla näemme esteettä kaukaiseen avaruuteen. Tästä johtuen Ison Karhun syvän taivaan kohteita hallitsevat lukuisat galaksit. Näistä suurimmat ja kirkkaimmat ovat päätyneet myös 1700-luvulla julkaistuun Messierin 110 kohdetta käsittävään sumumaisten kohteiden luetteloon. Messier galakseista kolme (M81, M82 ja M101) ovat tarkemmassa esittelyssä alempana. Niiden lisäksi tähdistöstä löytyvät hieman tuntemattomammat galaksit M108 ja M109. Toki nekin ovat hyviä havaintokohteita, mutta pientä rajausta täytyy tehdä aina tässä kirjoittamisen yhteydessä. Galaksien lisäksi Isosta Karhusta löytyy yksi pohjoisen taivaan kirkkaimmista planetaarisista sumuista eli Pöllösumu (Messierin luettelon kohde 97). Myös Pöllösumu on mukana tarkempien kohde-esittelyiden joukossa. Kaikkiaan tarkempia esittelyitä on tällä kertaa 17 kappaletta, joista osan olen ehtinyt kuvaamaan itse. Osa kuvista on peräisin muualta, mutta tuttuun tapaan muiden kuvaajien nimi löytyy aina tarvittaessa kuvan kohdalta.

Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin (IAU) kartta Ison Karhun tähdistön kirkkaimmista tähdistä ja kiinnostavista kohteista. Mittakaava on pienehkö tähdistön suuren koon vuoksi.
The charts below were produced in collaboration with Sky & Telescope magazine (Roger Sinnott & Rick Fienberg). Alan MacRobert's constellation patterns, drawn in green in the charts, were influenced by those of H. A. Rey but in many cases were adjusted to preserve earlier traditions. The images are released under the Creative Commons Attribution 3.0 Unported license.

1.    Otavan seitsemästä tähdestä (kartan numerot 2-8) muodostuva kuvio on yksi tunnetuimmista asterismeista taivaalla. Sen kirkkaat tähdet muodostavat selvästi näkyvän kauhan, joka on varmasti tuttu kaikille, jotka ovat edes kerran taivaalle kurkanneet. Vaikka virallisia tähdistöjä määriteltäessä se onkin asetettu vain osaksi Ison Karhun tähdistöä, on sen asema säilynyt varsin itsenäisenä monien kulttuurien perimässä. Suomessa Otava on sirkumpolaarinen eli se näkyy taivaalla aina, eikä laske horisontin alapuolelle koskaan. Talvella se näkyy iltaisin melko matalalla pohjoisessa, mutta kevään edetessä se kohoaa yhä korkeammalle lähelle zeniittiä. Otavalla on muutamia mielenkiintoisia ominaisuuksia ja sitä onkin käytetty esimerkiksi ajan ja ilmansuuntien määrittelemiseen vuodenaikojen mukaan. Otavan tähdistä viisi kuuluu niin sanottuun Ison Karhun liikkuvaan ryhmään. Joukko on nimitys tiettyyn tähtivirtaan kuuluvalle ryhmälle, joka etenee kohti Jousimiehen tähdistöä. Ryhmässä on arviolta 14 tähteä, jotka sijaitsevat noin 80 valovuoden päässä aurinkokunnastamme. Tähdet ovat koostumukseltaan melko samanlaisia, joten ne ovat melko varmasti syntyneet samalla alueella.

Otava on taivaan tunnetuin asterismi. Kevola, Paimio, 29.12.2015.

2.    Alioth (ε Ursae Majoris) on Ison Karhun kirkkain tähti, joka sijaitsee Otavan kauhassa kolmantena vasemmalta. Tähden kirkkaus on + 1.76 magnitudia ja se on valkoinen A-spektriluokan tähti. Aliothin etäisyys on hieman yli 80 valovuotta ja se on osa Ison Karhun liikkuvaa ryhmää. Alioth on massaltaan noin kolminkertainen Aurinkoon verrattuna ja sen pintalämpötila on hieman yli 9 000 astetta. Aliothilla on poikkeuksellisen voimakas magneettikenttä, joka aiheuttaa eri alkuaineiden järjestäytymisen tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Nämä muutokset näkyvät tähden pyörimisen yhteydessä spektrimuutoksina. Aliothin spektriviivassa on poikkeuksellisen runsaasti kromia ja europiumia.

3.    Dubhe (α Ursae Majoris) sijaitsee Otavan kauhan oikeassa yläreunassa ja on tähdistön toiseksi kirkkain tähti. Kirkkaus on + 1.79 magnitudia, joten kovin merkittävästä erosta Aliothiin verrattuna ei ole kyse. Dubhe sijaitsee noin 120 valovuoden päässä ja se ei kuulu Ison Karhun liikkuvaan ryhmään. Tyypiltään tähti on K-spektriluokan oranssi jättiläistähti, jonka pintalämpötila on noin 4 500 astetta. Dubhe on toinen kauhan aputähdistä, jonka avulla on helppo löytää Pohjantähti, (joka siis löytyy seuraamalla linjaa Otavan kauhan oikean reunan tähtien mukaan). Dubhe on moninkertainen tähti. Sillä on kaksi pääsarjavaiheen F-spektriluokan kellanvalkoista seuralaista, joista lähemmän kiertoaika on noin 44 vuotta. Toinen tähdistä sijaitsee yli 300 kertaa edellistä kauempana. Sen näennäinen etäisyys Dubheen on Maan pinnalta katsottuna peräti 8 kaariminuuttia. Tämä tähti on vielä spektroskooppinen kaksoistähti, joten koko systeemi on neljän tähden muodostama kokonaisuus.

4.    Alkaid (η Ursae Majoris) on kolmanneksi kirkkain Ison Karhun tähdistä. Se on Otavan kauhan varren uloin tähti (tai karhun hännän viimeinen tähti). Sen kirkkaus on + 1.86 magnitudia ja se on B-spektriluokan sinivalkoinen tähti. Alkaidin etäisyys meistä hieman yli 100 valovuotta. Tähti ei kuulu myöskään Ison Karhun liikkuvan ryhmän tähtiin. Tähden massa on kuusinkertainen Aurinkoon verrattuna ja sen ikä on noin 10 miljoonaa vuotta. Alkaidin pinta on hyvin kuuma eli noin 20 000 astetta.

5.    Mizar (ζ Ursae Majoris) ja sen vierellä jo paljain silmin näkyvä Alcor muodostavat Otavan kuvion kiinnostavimman tähtiparin tai oikeastaan kuudesta tähdestä koostuvan järjestelmän. Järjestelmä kuuluu Ison Karhun liikkuvaan ryhmään ja sijaitsee hieman yli 80 valovuoden päässä. Kirkkain tähti, Mizar, on + 2.23 kirkkaudella Otavan neljänneksi kirkkain tähti. Se on A-spektriluokan valkoinen tähti kuten myös siitä noin 2 valovuoden päässä sijaitseva Alcor. Pitkän välimatkan vuoksi ei ole kuitenkaan täysin varmaa kiertääkö Alcor todellisuudessa Mizaria. Mizaria kiertää kuitenkin myös läheisempi tähti, jonka kiertoaika on noin 5 000 vuotta. Se näkyy suhteellisen helposti, sillä niiden välinen näennäinen etäisyys on 14 kaarisekuntia. Nämä molemmat tähdet ovat vielä kaiken lisäksi spektroskooppisia kaksoistähtiä. Kaiken lisäksi myös + 4 magnitudin Alcorilla on oma kiertolaisensa, joka on punainen kääpiötähti. Se sijaitsee kuitenkin vain 1 kaarisekunnin päässä Alcorista, joten sen erottamiseen vaaditaan melko järeitä laitteita.

Mizar ja Alcor erottuvat hyvin helposti kahtena tähtenä jopa laajemmalla objektiivilla otetussa kuvassa. Kevola, Paimio, 29.12.2015.

6.    Merak (β Ursae Majoris) on viidenneksi kirkkain Otavan ja Ison Karhun tähdistä. Se kuuluu Ison Karhun liikkuvaan ryhmään ja on ominaisuuksiltaan hyvin tavanomainen, ehkä jopa tylsähkö tähti. Merakin kirkkaus on + 2.37 magnitudia ja tyypiltään se on A-spektriluokan valkoinen tähti. Merak sijaitsee hieman alle 80 valovuoden päässä ja on kooltaan noin 3 kertaa Aurinkoa suurempi. Merakin ikä on noin 500 miljoonaa vuotta ja pintalämpötila on hieman yli 9 000 astetta.

7.    Phecda (γ Ursae Majoris) on niin ikään yksi Ison Karhun liikkuvaan joukkoon kuuluvista tähdistä. Se on kauhan vasemman alakulman tähti ja loistaa + 2.44 magnitudin kirkkaudella. Tähden etäisyys on hieman yli 80 valovuotta ja se on tyypiltään A-spektriluokan valkoinen tähti. Kooltaan se on noin 2-3 kertaa Aurinkoa suurempi. Phecda sijaitsee todellisuudessakin vain noin kahdeksan valovuoden päässä toisesta Otavan kirkkaasta tähdestä, Mizarista ja 11 valovuoden päässä Merakista.

8.    Megrez (δ Ursae Majoris) on himmein Otavan tähdistä ja se sijaitsee kauhan ja sen varren liitoskohdassa. Sen kirkkaus on + 3.3 magnitudia ja sitä voi toisinaan olla hieman vaikeahko erottaa kaupungissa, jos valosaastetta tai sumua on paljon. Megrez kuuluu Ison Karhun liikkuvaan ryhmään, mutta sijaitsee sen laitamilla hieman erillään muusta ryhmästä. Sen etäisyys on hieman alle 60 valovuotta ja tähti on lähes kaikkien muiden ryhmän jäsenten tapaan A-spektriluokan valkoinen tähti. Megrez on kooltaan hieman pienempi kuin muut edellä esitetyt tähdet eli vain noin 1,5 kertaa Auringon kokoinen.

9.    Ensisilmäyksellä Groombridge 1830 vaikuttaa melko tavalliselta kellanoranssilta, hieman Aurinkoa pienemmältä tähdeltä. Se sijaitsee 30 valovuoden päässä ja näkyy meidän aurinkokuntaamme + 6.4 magnitudin kirkkaudella. Se ei siis aivan ole erotettavissa paljain silmin. Tähdellä on kuitenkin hyvin nopea ominaisliike, joka on toisaalta melko tavallista suhteellisen lähellä sijaitseville tähdille. Groombridgessä erikoista on kuitenkin tähden liikesuunta, joka poikkeaa useimpien muiden Linnunradan tähtien suunnasta. Kun yleensä tähdet kiertävät spiraalihaarojen mukana ympäri Linnunradan keskustaa, kiertää Groombridge 1830 sitä vastakkaiseen suuntaan. Kiertosuunnasta poikkeavia tähtiä kutsutaan yleisesti halotähdiksi ja niitä on määrältään noin 0,1 – 0,2 prosenttia kaikista tähdistä. Halotähtien alkuperälle löytynee moniakin selityksiä. Ne voivat esimerkiksi olla moninkertaisista tähtijärjestelmistä sinkoutuneita tähtiä tai vaikkapa jäänteitä Linnunrataamme sulautuneista pienemmistä galakseista, jonka seurauksena osa tähdistä on jäänyt kiertämään Linnunradan keskustaa poikkeavalla radalla.

10.    Lalande 21185 on neljänneksi lähin tähti omasta aurinkokunnastamme katsottuna. Siitä huolimatta sitä ei voi nähdä paljain silmin, sillä sen kirkkaus on vain + 7.5 magnitudia. Syy sen himmeyteen on sen heikossa valovoimassa. Tämä M-spektriluokan punainen kääpiötähti on kooltaan hieman alle puolet Auringosta ja sen valovoima on ainoastaan 2 prosenttia Auringon vastaavasta. Tähti sijaitsee hieman yli kahdeksan valovuoden päässä ja lähestyy meitä hiljalleen. Kaikkein lähimpänä se käy noin 20 000 vuoden päästä, jolloin sen etäisyys on noin 4,5 valovuotta. Lalande 21185 on niin sanottu flare-muuttuja. Tämän tyyppisten muuttujien roihupurkaukset liittyvät usein nuorien tähtien magneettikenttiin ja niiden energian äkilliseen vapautumiseen. Tämä on varsin yleistä juuri punaisilla kääpiöillä, sillä kymmeniä miljardeja vuosia kestävän elinkaarensa vuoksi ne elävät vielä ”nuoruuttaan” tässä nykyisessä maailmankaikkeudessamme.

11.    Messier 81 on saksalaisen tähtitieteilijän Johann Elert Boden 31. joulukuuta vuonna 1774 löytämä kirkas galaksi. Se sijaitsee vain noin 12 miljoonan valovuoden päässä eli kosmisessa mittakaavassa melkein meidän naapurissamme. Se on myös yksi pohjoisen taivaan kirkkaimmista galakseista. Sen todellinen läpimitta on lähes 100 000 valovuotta eli se on jonkin verran omaa Linnunrataamme pienempi. Se on kuitenkin oman pienen galaksiryhmänsä (ainakin 30 galaksia) merkittävin ja suurin jäsen. Messier 81 on erinomainen esimerkki tyypillisestä spiraaligalaksista, jonka kierteishaarat ovat vahvat ja selkeät, Sb. Messier 81 sijaitsee fyysisesti hyvin lähellä seuraavaksi esiteltävää Sikarigalaksia, Messier 82, ja oikeastaan ne ovat ohittaneet toisensa hyvin läheltä joitakin kymmeniä miljoonia vuosia sitten. Messier 81 ei juuri ole kärsinyt ohituksesta toisin kuin Messier 82. Toisesta sen spiraalihaarasta on kuitenkin havaittu pitkä kaasumainen vana, joka suuntautuu kohti Sikarigalaksia. Näiden kahden galaksin välinen todellinen etäisyys on noin 300 000 valovuotta. Vielä lähempänä galaksia kiertää pieni epäsäännöllinen kääpiögalaksi Holmberg IX, joka sisältää lähinnä hyvin nuoria tähtiä. Sen kirkkaus on ainoastaan + 16.5 magnitudia, joten sen havaitseminen vaatii jo hyvinkin suuria laitteita tai pitkiä valotusaikoja kuvauksissa. Messier 81 puolestaan on havaittavissa jo tavallisilla kiikareilla. Jotkut sanovat havainneensa sen jopa paljain silmin täydellisen pimeissä olosuhteissa vuoristossa. Galaksin kirkkaus on + 7.3 magnitudia ja näennäinen koko peräti 27 x 13 kaariminuuttia, joka vastaa taivaalla näkyvää puolikuuta. Keskikokoisilla eli noin 20 cm kaukoputkilla alkavat erottua myös galaksin yksityiskohdat kuten spiraalihaarojen rakenteet. 

Messier 81 on tiiviin spiraalirakenteen omaava kirkas galaksi Isossa Karhussa. Kevola, Paimio, 9.3.2015.

12.    Messier 82, lempinimeltään Sikarigalaksi, on niin ikään yksi pohjoisen taivaan kirkkaimmista galakseista. Sen löysi Johann Bode 31. joulukuuta vuonna 1774 samaan aikaan kuin edellä esitetyn kohteen. Charles Messier puolestaan havaitsi kohdetta 9. helmikuuta vuonna 1781, jolloin hän lisäsi galaksi omaan luetteloonsa. Sikarigalaksi sijaitsee noin 12 miljoonan valovuoden päässä omasta Linnunradastamme ja sen todellinen koko on noin 37 000 valovuotta, joka on vain noin 1/3 oman Linnunratamme halkaisijasta. Galaksin näennäinen halkaisija on noin 11 x 4 kaariminuuttia (Kuun halkaisija noin 30 kaariminuuttia). Etäisyydestä ja ”pienestä” koosta huolimatta sen kirkkaus on + 8.4 magnitudia, joten sen voi nähdä jo hyvillä kiikareillakin. Messier 82 on yksi tutkituimmista galakseista sen poikkeuksellisten ominaisuuksien vuoksi. Se on lähin tunnettu tähtiryöppygalaksi, joka tarkoittaa, että galaksissa syntyy uusia tähtiä poikkeuksellisen runsaasti. Syynä tähän on lähiohitus edellä mainitun Messier 81 galaksin kanssa joitakin kymmeniä miljoonia vuosia sitten, jolloin kaasupilvien liike on alkanut voimistua vuorovesivoimien vaikutuksesta muodostaen samalla uusia tähtien syntymäalueita. Muodoltaan Sikarigalaksia on pidetty pitkään epäsäännöllisenä galaksina. Havaintoja on kuitenkin ollut vaikea tehdä luotettavasti, sillä galaksi näkyy meille sivulta päin. Viimeisimmät infrapunakuvat ovat paljastaneet yhtenäisenä näkyvän kiekon sisältä viitteitä spiraalihaaroista. Galaksin hienoin ominaispiirre paljastuu pitkän valotusajan valokuvissa, jolloin sen keskustasta purkautuva punaisena hehkuva kaasupilvi tulee näkyviin. Visuaalisesti galaksista on kuitenkin hyvin vaikea nähdä muita yksityiskohtia kuin sen ytimen edustalta kulkevat pölyjuovat, jotka jakavat galaksia osiin. Juovat ja siitä aiheutuvat muodot ovat olleet inspiraationa galaksin lempinimelle. Sikarigalaksista havaittiin 21. tammikuuta vuonna 2014 kirkkain supernova eli tähden räjähdys noin 20 vuoteen. Supernova näkyi parhaimmillaan noin + 11 magnitudin kirkkaudella, joten se oli havaittavissa myös tavallisin harrastajavälinein. 

Sikarigalaksin ytimestä sinkoutuva kaasu tulee näkyviin valokuvissa jo kohtuullisen helposti. Kevola, Paimio, 11.3.2015. Tämä kuva taisi olla allekirjoittaneen ja Mikko Heinon yhteistyötä.

Olin itsekin kuvaamassa galaksia samana iltana, kun viimeisin kirkas supernova galaksista löytyi. Iso-Heikkilä, Turku 21.1.2014. Tämäkin kuva on otettu yhteistyössä Mikko Heinon kanssa.

13.    Poikkeuksena Ison Karhun galaksien joukossa on Messierin luettelon kohde 97, Pöllösumu. Sumu on syntynyt noin 6 000 – 8 000 vuotta sitten Auringon kaltaisen tähden kulutettua kaiken energiansa loppuun ja singotessa uloimmat pintakerroksensa avaruuteen. Tämä planetaarinen sumu on nyt laajentunut jo kolmen valovuoden kokoiseksi kaasusta koostuvaksi kuplaksi. Näennäiseltä kooltaan se on tosin vain muutaman kaariminuutin kokoinen (1/10 Kuun läpimitasta), sillä sen etäisyys meistä muutamia tuhansia valovuosia (arviot vaihtelevat noin 2 000 ja 4 000 valovuoden välillä). Pöllösumun rakenne on varsin monimutkainen, mutta parhaiten se tunnetaan kahdesta pyöreästä ja tummasta alueesta, jotka muistuttavat suuria pöllön silmiä. Näistä läikistä Messier 97 on saanut myös lempinimensä. Sumun aiheuttanut tähti on puolestaan kuihtunut valkoiseksi kääpiöksi, joka hehkuu nyt yli 120 000 astetta kuumana ja tiiviinä pakkauksena sumun keskellä. Keskustähden kirkkaus on noin + 15 magnitudia, joten aivan pienellä kaukoputkella sitä tuskin kannattaa yrittää löytää. Varsinaisen sumun kirkkaus on noin + 10 magnitudia, mutta sen voi nähdä yllättävän pienelläkin kaukoputkella, sillä useimpien planetaaristen sumujen tapaan sen pintakirkkaus on suuri. Noin 10 senttimetrin kaukoputkella voi kohteesta alkaa yrittää hahmotella pöllön silmiä. Pöllösumun on löytänyt 16. helmikuuta vuonna 1781 Charles Messierin apulainen ja työtoveri, Pierre Mechain. Vain muutaman kaariminuutin päässä Pöllösumusta näkyy himmeä taustagalaksi, PGC 34279, jonka kirkkaus on + 15.9 magnitudia (galaksi näkyy himmeänä myös oheisessa kuvassa Pöllösumun alapuolella).

Pöllön silmät näkyvät erinomaisesti sumun keskellä. Myös sumun keskustähti erottuu hyvin silmien välissä. Kevola, Paimio, 6.1.2016.

14.    Messier 101 on toinen hyvin suurista ja kirkkaista galakseista Ison Karhun tähdistössä Messier 81 ohella. Galaksi ja sen spiraalihaarat avautuvat upeasti suoraan ylhäältä päin ja sen ulkomuodosta johtuen sitä kutsutaan myös lempinimellä Tuulimyllygalaksi. Galaksin on löytänyt Pierre Mechain 27. maaliskuuta vuonna 1781, jonka jälkeen Charles Messier lisäsi sen luetteloonsa. Tuulimyllygalaksi sijaitsee hieman yli 20 miljoonan valovuoden päässä, mutta näkyy siitä huolimatta täysikuun kokoisena taivaalla. Sen todellinen läpimitta onkin noin 170 000 valovuotta mikä tekee siitä jonkin verran Linnunrataa suuremman. Tähtiä galaksissa on arvioitu olevan noin 1 000 miljardia kappaletta. Galaksin kiinnostavin piirre ovat sen avoimet ja selkeät spiraalihaarat, joissa on runsaasti tähtienvälisiä vetypilviä. Monet niistä ovat niin kirkkaita, että ne ovat ansainneet oman tunnuksen NGC-luettelossa. Spiraalihaarat eivät ole täysin symmetrisiä, vaan ne painottuvat hieman toispuoleisesti. Galaksin kirkkaus on + 7.5 magnitudia, mutta se on kohtuullisen haastava kohde havaittavaksi, sillä sen pintakirkkaus on hyvin pieni. 

Tuulimyllygalaksi on erinomainen esimerkki ylhäältä päin näkyvästä Scd-tyypin spiraaligalaksista. Kevola, Paimio, maaliskuu 2015, Mikko Heino. Vähäinen loppukäsittely omaa jälkeä.

15.    NGC 3718 on yksi Ison Karhun erikoisista galakseista. Siinä galaksin rakenne on vääntynyt niin, että galaksin eri osien pyörimisliike ei ole samassa tasossa. Näille galakseille ei ole suomen kielessä vakiintunutta nimeä, mutta itse olen käyttänyt tämän tyyppisistä galakseista termiä polaaripyörregalaksi (vrt. englannin Polar-ring galaxy). Nämä galaksit ovat varsin harvinaisia ja niiden syntymekanismi on ainakin osittain vielä hämärän peitossa. Todennäköisesti niihin on vaikuttanut jokin läheltä kulkenut galaksi, jonka vaikutuksesta spiraalit ovat vääntyneet. Parhain ehdokas tämän galaksin tapauksessa on siitä noin 150 000 valovuoden päässä näkyvä NGC 3729. Tämä galaksikaksikko sijaitsee puolestaan hieman yli 50 miljoonan valovuoden päässä meistä. NGC 3718 kirkkaus on + 10.6 magnitudia ja näennäinen koko 8.1 x 4.0 kaariminuuttia. Se ei siis kuulu taivaan kirkkaimpien galaksien joukkoon, mutta on kuitenkin riittävän kirkas näkyäkseen jo keskikokoisella kaukoputkella (15-20 cm). NGC 3718 on listattu myös 338 kohdetta käsittävään ja Halton Arpin laatimaan poikkeuksellisten galaksien luetteloon (Atlas of Peculiar Galaxies). Galaksin läheisyydessä on myös tiivis viiden pienen galaksin ryhmä (Hickson Compact Galaxy Group 56), joka kuitenkin sijaitsee yli 400 miljoonan valovuoden päässä eli huomattavasti kauempana kuin varsinainen kohdegalaksi.

Tästä galaksista oli yllättävän vaikea löytää kuvamateriaalia, kun en ehtinyt itse tätäkään kuvaamaan. Tekijänoikeuksiin liittyvien haasteiden vuoksi laitan linkin NASAn ylläpitämälle Astronomy Picture of the Day (APOD) sivustolle, josta löytyi todella huikea kuva galaksista kokonaisuudessaan.



Hubble puolestaan on kuvannut galaksin keskustan pölykierrettä huikealla tarkkuudella.

Credits & Copyright. Based on observations made with the NASA/ESA Hubble Space Telescope, and obtained from the Hubble Legacy Archive, which is a collaboration between the Space Telescope Science Institute (STScI/NASA), the Space Telescope European Coordinating Facility (ST-ECF/ESA) and the Canadian Astronomy Data Centre (CADC/NRC/CSA).

16.    PGC 33423 on mielenkiintoinen esimerkki maailmankaikkeuden ja galaksien ihmeellisestä maailmasta, jonka Hubble avaruusteleskooppi on tuonut myös meidän näkyville. Kaikkihan me tiedämme mitä tapahtuu, kun kaksi kappaletta törmää toisiinsa suurella voimalla. Ovatpa ne sitten autoja tai asteroideja, niin törmäysjälki on yleensä hurjaa katsottavaa. Entä jos olisikin kyse vielä jostain paljon suuremmasta, esimerkiksi kahdesta massiivisesta galaksista. Tällainen huikea esimerkki löytyy noin 465 miljoonan valovuoden päästä, jossa toinen galaksi syöksyy suoraan toisen galaksin keskustan läpi. Törmäyksen seurauksena kohteena olevan galaksin keskusta repeää auki vuorovesivoimien vaikutuksesta ja se muuttuu rengasmaiseksi galaksiksi. Läpi syöksyvä galaksi puolestaan jatkaa matkaansa eteenpäin. Samalla siinä olevat kaasupilvet alkavat hehkua törmäyksen vaikutuksesta ja aiheuttavat piikin uusien tähtien syntymässä. Hubblen kuvassa läpi syöksyvä galaksi näyttää tarkemmin katsottuna aika samankaltaiselta kuin esittelyssä oleva Sikarigalaksi (kohde 12). 

Galaksien äärimmäinen kohtaaminen vajaan 500 miljoonan valovuoden päässä.
Image credit: NASA, ESA, the Hubble Heritage Team (STScI/AURA)-ESA/Hubble Collaboration, A. Evans (University of Virginia, Charlottesville/NRAO/Stony Brook University), K. Noll (STScI), and J. Westphal (Caltech)

17.    Viimeiseksi kohteeksi valikoitui varsin erikoinen tapaus I Zwicky 18. Kyseessä on epäsäännöllinen kääpiögalaksi noin 60 miljoonan valovuoden päässä omasta Linnunradastamme. Galaksin erikoisuus ovat sen tähdet, jotka ovat pääasiassa hyvin nuoria vastasyntyneitä tähtiä. Tämän vuoksi galaksia pidettiin alun perin nuorimpana tunnettuna galaksina näkyvässä maailmankaikkeudessa ja sen iäksi arvioitiin vain 500 miljoonaa vuotta. Tarkempi tutkimus eli käytännössä Hubble-teleskooppi paljasti kuitenkin myös vanhempia punaisia tähtiä, jotka piilottelivat kaasun ja nuorien tähtien taustalla. Vaikka niiden määrä on vähäinen, galaksi lienee kuitenkin muodostunut samaan aikaan useimpien muiden galaksien kanssa melko pian maailmankaikkeuden syntymän jälkeen. Nykyään galaksi on käytännössä yhtä ja samaa tähtien syntyaluetta ja se loistaa sinertävän värisenä nuorien tähtien ansiosta. Varmaa syytä galaksin ”vauvabuumiin” ei tunneta, mutta pääepäiltynä pidetään sen seuralaisgalaksin lähiohitusta. Galaksi on hyvin pieni ja kooltaan vain noin 3 000 valovuotta. Meille se näkyy erittäin himmeänä noin + 16 magnitudin usvapallona, jota tuskin visuaalisesti Suomesta näkyy. Myös sen valokuvaaminen on varsin haastavaa himmeyden ja pienen koon (0,3 x 0,2 kaariminuuttia) vuoksi. 

Hubble-avaruusteleskoopin näkymä I Zwicky 18 galaksiin ja sen pieneen seuralaiseen.
Copyright: NASA/ ESA/ STScI (A. Aloisi)


© Jani Laasanen ellei kuvan yhteydessä ole toisin mainittu.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti