perjantai 11. maaliskuuta 2016

AJOKOIRAT

Taivas jatkaa kirkastumistaan, mutta vielä tälle keväälle mahtuu yksi tähdistöesittely. Tällä kertaa olen valinnut tähdistöksi monille tuntemattoman Ajokoirien (lat. Canes Venatici) tähdistön. Paljain silmin tämä yhden kirkkaan ja muutaman hieman himmeämmän tähden muodostama kuvio on varsin vaatimaton, mutta galaksien harrastajalle tähdistö tarjoaa mitä hienoimpia kohteita. Ajokoirat löytyvät Otavan kauhan varren alapuolelta. Ajokoirat ovat poikkeuksellinen pohjoinen tähdistö, sillä se ei kuulu Ptolemaioksen lähes 2000 vuotta vanhaan tähtiluetteloon, eikä siihen siten liity myöskään mitään omaa antiikin tarinaa. Antiikin aikana sen tähdet kuuluivat Ison Karhun tähdistöön. Tähdistö muodostui Johannes Heveliuksen ansiosta vuonna 1687. Tällöin hän tulkitsi tähdistön kaksi kirkkainta tähteä toisen viereisen tähdistön, Karhunvartijan (lat. Bootes), koiriksi ja kuvasi samalla Ajokoirat myös tekemäänsä tähtikarttaan.

Ajokoirat Heveliuksen vuonna 1690 laatimassa tähtikartassa. Huom! kartan esitystapa peilikuvana todelliseen tähtitaivaaseen nähden.
Kuva: commons.wikimedia.org – vapaa lähdemateriaali

Ajokoirat on kooltaan 38. suurin kaikista taivaan tähdistöistä ja se peittää taivalla 465 neliöasteen kokoisen alueen. Suomessa tähdistö näkyy parhaiten keväällä ja sen kaksi kirkkainta tähteä (tai ainakin se kaikkein kirkkain) näkyvät helposti Otavan kauhan varren alapuolella. Ajokoirien naapuritähdistöjä ovat Iso Karhu, Karhunvartija ja Bereniken hiukset. Tähdistö sijaitsee kaukana Linnunradan tasosta, joten sen syvän taivaan kohteita hallitsevat galaksit. Tähdistön suunnassa on melko läheinen galaksiryhmä noin 25-30 miljoonan valovuoden päässä eli alueella on suhteellisen paljon myös melko kirkkaita galakseja. Galakseista neljä on luetteloitu Messierin sumumaisten kohteiden luetteloon. Tunnetuin galakseista on niin sanottu Pyörregalaksi (Messier 51), mutta myös luettelon kohteet 63, 94 ja 106 ovat hyvin kirkkaita. Lisäksi tähdistön alueella on viides Messierin luettelon kohde (numero 3), joka on yksi pohjoisen taivaan kirkkaimmista pallomaisista tähtijoukoista. Messierin luettelon ulkopuolelta Ajokoirissa on myös lukuisia hieman himmeämpiä galakseja, joista osa on varsin mielenkiintoisia ja ansaitsevat esittelyn myös tämän blogin yhteydessä. Tähdistön kirkkain tähti on Cor Caroli, jonka kirkkaus on + 2.90 magnitudia ja se erottuu helposti jo kaupungin valojen keskeltä. Toiseksi kirkkain tähti, Chara, on jo selvästi himmeämpi, eikä välttämättä näy niin helposti, sillä sen kirkkaus on + 4.26 magnitudia. Näiden kahden lisäksi Ajokoirissa on seitsemän tähteä, joiden kirkkaus on + 4.7 ja + 5.0 magnitudin välillä. Pimeissä olosuhteissa myös ne näkyvät melko helposti paljain silmin. Tällä kertaa blogiin on valittu 14 kohdetta tarkempaan kohde-esittelyyn. Tuttuun tapaan osa kuvista on omia, mutta muutamia olen jälleen saanut tai ottanut käyttöön muualta. Luonnollisesti muiden kuvaajien tai tahojen nimi löytyy tarvittaessa kuvan kohdalta.

Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin (IAU) kartta Ajokoirien tähdistöstä, johon on merkitty esiteltävät kohtteet.
These charts were produced in collaboration with Sky & Telescope magazine (Roger Sinnott & Rick Fienberg). Alan MacRobert's constellation patterns, drawn in green in the charts, were influenced by those of H. A. Rey but in many cases were adjusted to preserve earlier traditions. The images are released under the Creative Commons Attribution 3.0 Unported license.

1. Cor Caroli (α Canum Venaticorum) on Ajokoirien tähdistön selvästi kirkkain tähti. Se on myös yksi harvoista tähdistä, jotka ovat saaneet erisnimen keskiajan jälkeen. Tähti nimettiin 1600-luvulla Englannin kuninkaan Kaarle I kunniaksi “Kaarlen sydämeksi”. Cor Caroli on kaksoistähti ja muuttuva tähti. Tähden kirkkaus vaihtelee + 2.84 ja + 2.98 magnitudin välillä eli kirkkauden vaihtelua ei ole helppo havaita. Cor Carolin kirkkauden vaihtelut johtuvat tähden erittäin voimakkaasta magneettikentästä, joka aiheuttaa sen pinnalle runsaasti auringonpilkkuja. Tähden pyöriessä pilkut vaikuttavat myös sen valovoimaan, joka näkyy meille sen kirkkauden muutoksina. Cor Caroli on A-spektriluokan valkoinen tähti, joka sijaitsee noin 110 valovuoden päässä ja on kooltaan noin 3-4 kertaa Aurinkoa suurempi. Cor Caroli on myös kaksoistähti, jonka kumppani on F-spektriluokan kellertävä tähti. Sen näennäinen etäisyys päätähdestä on noin 20 kaarisekuntia ja kirkkaus + 5.60 magnitudia, joten ne erottaa kahdeksi jo melko pienelläkin kaukoputkella. Kumppanin kiertoaika Cor Carolin ympäri on vähintään 8 300 vuotta.
Cor Caroli näkyy kaksoistähtenä helposti jo pienelläkin kaukoputkella. Kevola, Paimio, 15.2.2016.

2. Chara (β Canum Venaticorum) on Ajokoirien tähdistön toiseksi kirkkain tähti, mutta sekin on kirkkaudeltaan vain + 4.26 magnitudia. Se muistuttaa melko paljon omaa Aurinkoamme, sillä se on massaltaan ja säteeltään vain noin 1,1 kertaa Aurinkoa suurempi. Se on siis hyvin tavanomainen G-spektriluokan pääsarjan tähti, jollaiselta Aurinko näyttäisi hieman alle 30 valovuoden etäisyydeltä. Iältään se on hieman Aurinkoa vanhempi ja sitä on tutkittu melko tarkasti mahdollisesti sitä kiertävien planeettojen vuoksi. Toistaiseksi Charalta ei ole niitä löytynyt.

3. La Superba (Y Canum Venaticorum) on Ajokoirien tähdistön mielenkiintoisimpia muuttuvia tähtiä, joka sijaitsee hieman yli 700 valovuoden päässä. Tähden kirkkaus vaihtelee + 4.9 ja + 7.3 magnitudin välillä eli toisinaan se on mahdollista nähdä paljain silmin, mutta välillä se katoaa näkymättömiin. Kirkkaus vaihtelee yleensä noin yhden magnitudin verran 160 vuorokaudessa, mutta toisaalta sen kirkkaus vaihtelee myös pidemmällä jaksolla. La Superba on yksi taivaan punaisimmista ja kylmimmistä paljain (ei siis aina) silmin näkyvistä tähdistä. Sen pintalämpötila on alle 3 000 astetta. La Superba luokitellaan niin sanotuksi hiilitähdeksi, sillä sen ytimessä on parhaillaan käynnissä vaihe, jossa helium fuusioituu hiileksi ja hapeksi. Tämä tarkoittaa sen ydinpolttoaineen olevan lopussa. Havaintojen perusteella La Superba onkin alkanut singota ulkokerroksiaan avaruuteen ja käynnistää ytimen kehityksen valkoiseksi kääpiöksi. Aikanaan tähden ympärille muodostuu planetaarinen sumu, joka tulee näkymään myös meidän aurinkokuntaamme.

4. AM Canum Venaticorum on himmeä kaksois- ja muuttuva tähti, joka edustaa tyyppiesimerkkiä nimensä mukaisista muuttuvien tähtien luokasta. Nämä muuttuvat tähdet ovat hyvin harvinaisia ja ne koostuvat kahdesta valkoisesta kääpiöstä, jotka kiertävät toisiaan erittäin lähellä (tässä tapauksessa 18 minuutin välein). Novamaisten purkausten syntyyn tarvitaan tämän tyypin tähdissä valkoinen kääpiö, joka luovuttaa materiaa sekä valkoinen kääpiö, joka kerää toisen tähden luovuttaman materian ainekiekoksi itsensä ympärille. Mielenkiintoista sinänsä, tämä ainekiekko on useimmiten juuri se kirkkaimmin näkyvä osa tähtijärjestelmässä. Kirkkauden vaihtelut johtuvat puolestaan epävakaudesta materiakiekossa, jossa tapahtuu tällöin hyvin voimakkaita purkauksia. AM Canum Venaticorum sijaitsee noin 2 000 valovuoden päässä meistä. Sen kirkkaus vaihtelee + 13.7 ja + 14.2 magnitudin välillä eli kohdetta ei ole mahdollista nähdä pienillä kaukoputkilla.
AM Canum Venaticorum on sen verran poikkeuksellinen tähti, että sen ominaisuuksista on tehty video jopa youtubeen:


5. RS Canum Venaticorum on niin ikään tyyppiesimerkki muuttuvien tähtien luokasta. Myös tämän tyyppiset muuttuvat tähdet ovat kaksoistähtiä, joiden komponentit ovat fyysisesti yhteydessä toisiinsa. RS Canum Venaticorum tähtien luokassa yhdistyneenä ovat niiden kaasukehät eli kromosfäärit. Yhdistynyt kaasukehä on hyvin aktiivinen ja aiheuttaa kirkkauden muutoksia tähtien kiertoajan suhteessa. RS Canum Venaticorum sijaitsee noin 350 valovuoden päässä aurinkokunnastamme ja sen kirkkaus vaihtelee + 8.2 ja + 9.3 magnitudin välillä eli tähti ei ole nähtävissä paljain silmin.

6. Messier 3 on pohjoisen taivaan kirkkaimpia ja suurimpia pallomaisia tähtijoukkoja. Sen näennäinen kirkkaus on + 6.3 magnitudia ja halkaisija 20 kaariminuuttia, joka vastaa 2/3 Kuun läpimitasta. Kirkkaus ei käytännössä aivan riitä sen havaitsemiseen paljain silmin, mutta kiikareilla se on jo suhteellisen helposti nähtävissä. Kohteen on löytänyt Charles Messier 3. toukokuuta vuonna 1764, jolloin hän lisäsi sen sumumaisten kohteiden luetteloonsa. Messier 3 on hyvin tähtirikas pallomainen tähtijoukko ja se sisältää jopa 500 000 tähteä, joiden yhteismassa vastaa noin 800 000 Aurinkoa. Joukko kiertää Linnunrataa hyvin elliptisellä radalla ja on tällä hetkellä noin 35 000 valovuoden etäisyydellä meistä. Messier 3 todellinen halkaisija on lähes 200 valovuotta. Joukon kirkkaimmat tähdet ovat hieman alle + 13 magnitudia ja niitä voi alkaa erottaa yksittäisinä jo keskikokoisella kaukoputkella. Tähtijoukosta on löydetty muutamia tähtiä, joita ei pitäisi pallomaisissa joukoissa esiintyä. Näitä kutsutaan sinisiksi harhailijoiksi “blue stragglers” ja ne ovat poikkeuksellisen varhaisessa kehitysvaiheessa muihin joukon tähtiin verrattuna. Pallomaiset tähtijoukot ovat nimittäin yleensä iältään hyvin vanhoja ja ne ovat muodostuneet samaan aikaan kuin Linnunratamme on syntynyt hieman yli 10 miljardia vuotta sitten. Siten nuorien tähtien olemassa olo pallomaisissa joukoissa on ollut arvoitus ensimmäisten, 1950-luvulla löydettyjen tähtien jälkeen. Tällä hetkellä niiden arvioidaan syntyneen kahden tähden yhteen sulautumisessa, jolloin niiden ominaisuudet ovat muuttuneet huomattavasti. Sinisistä harhailijoista kiinnostuneille lisätietoa englanniksi löytyy esimerkiksi wikipediasta:


Hieman vanhempaa arkistoista löytynyttä mustavalkoista kuvamateriaalista pallomaisesta tähtijoukosta Messier 3. Kevola, Paimio, 29.3.2014. 

7. Messier 51, jota myös Pyörregalaksiksi kutsutaan on yksi tunnetuimmista ja näyttävimmistä galakseista koko tähtitaivaalla. Se ei kooltaan kuulu aivan suurimpien galaksien joukkoon, mutta sen yksityiskohtien runsaus ja spiraalihaarojen selkeys tekee siitä monien harrastajien suosikin. Galaksin on löytänyt Charles Messier 13. lokakuuta vuonna 1773. Messier 51 on oikeastaan kahden galaksin kokonaisuus, jonka suurempi osapuoli on + 8.5 kirkkauksinen Sbc-tyypin spiraaligalaksi, joka avautuu meille suoraan päältä päin. Galaksin näennäinen koko on noin 11 x 7 kaariminuuttia ja se sijaitsee noin 27 miljoonan valovuoden päässä Linnunradastamme. Galaksin todellinen läpimitta on noin 90 000 valovuotta eli se on hieman omaa Linnunrataamme pienempi. Galaksin massa on kuitenkin vain noin 10 % Linnunratamme massasta eli kyseessä on hyvin harvarakenteinen galaksi. Pyörregalaksi oli myös ensimmäinen galaksi, josta havaittiin spiraalirakenne. 1830-luvulla William Herschel havaitsi rengasmaisen kirkastuman galaksin ytimen ympärillä, mutta varsinaisesti spiraalirakenteen havaitsi ensimmäisenä Lord Rosse vuonna 1845. Tässä vaiheessa ei tosin tunnettu galaksien todellista olemusta eikä niiden valtavia etäisyyksiä. Poikkeuksellisen kauniin ja kirkkaan spiraalirakenteen lisäksi, galaksilla on myös toinen kiinnostava piirre, joka on sen kirkas seuralaisgalaksi. Se sijaitsee aivan toisen spiraalihaaran päässä ja näkyy siellä noin + 10 magnitudin kohteena. Se on selvästi epäsäännöllisemmän näköinen ja sen ytimen ympärillä oleva kaasu on levinnyt vuorovaikutusten vuoksi galaksin ympäristöön epämääräisinä alueina. Kumppanin näennäinen koko on noin 6 x 5 kaariminuuttia eli se on noin puolet pienempi kuin suurempi Pyörregalaksi. Todellisuudessa galaksi sijaitsee noin 500 000 valovuoden päässä Pyörregalaksin spiraalihaaran takana. Messier 51 näkyy suhteellisen helposti jo pienilläkin kaukoputkilla, mutta spiraalihaarojen näkemiseen tarvitaan vähintään noin 20 cm kaukoputki. Myös seuralaisgalaksi näkyy kohtalaisen helposti keskikokoisilla kaukoputkilla. Galaksin läheisyydessä on myös lukuisia himmeitä taustagalakseja, joista kirkkaimmat, IC 4277 ja IC 4278 näkyvät heikosti myös alla olevassa valokuvassa galaksin vasemmalla puolella. 

Messier 51 eli Pyörregalaksi on yksi harrastajien suosikkigalakseista. Kevola, Paimio, 14.3.2015.


8. Messier 63 eli Auringonkukkagalaksi on ominaisuuksiltaan melko paljon edellisen galaksin kaltainen, mutta näkyy meille hieman toisenlaisesta kulmasta. Galaksin on löytänyt Charles Messierin avustaja ja kollega Pierre Mechain 14. kesäkuuta vuonna 1779. Galaksin näennäinen koko on noin 12 x 7 kaariminuuttia ja kirkkaus + 8.6 magnitudia. Auringonkukkagalaksi sijaitsee noin 27 miljoonan valovuoden päässä Linnunradasta ja sen todellinen halkaisija on noin 100 000 valovuotta. Tyypiltään sen on Sbc-luokan spiraaligalaksi. Auringonkukkagalaksin mielenkiintoimmat ominaispiirteet löytyvät sen useista spiraalihaaroista, joiden yhteydessä olevat lukuisat tummat pöly- ja kaasupilvet saavat sen muistuttamaan hieman auringonkukkaa. Fyysisesti se kuuluu samaan galaksiryhmään aiemmin kuvatun Pyörregalaksin kanssa. Messier 63 näkyy suhteellisen helposti jo pienilläkin kaukoputkilla. Koska galaksi näkyy melko sivulta, vaatii spiraalihaarojen erottaminen visuaalisesti jo suuren, noin 30 cm kaukoputken. Valokuvissa spiraalihaarat tulevat näkyviin melko helposti. Kiinnostava yksityiskohta on myös galaksin edustalla näkyvä laaja ja leveä pölyvyö, joka ei näytä olevan symmetrinen galaksin muodon kanssa. 

Auringonkukkagalaksin tiheät spiraalihaarat ja pölyvyöt sekoittuvat toisiinsa kauniisti. Kevola, Paimio, 28.2.2016.

9. Galaksien tiellä jatketaan ja seuraavaksi vuorossa on jälleen yksi kirkas galaksi eli Messier 94. Tämänkin galaksin on löytänyt Pierre Mechain, aikana 22. maaliskuuta vuonna 1781. Charles Messier lisäsi kohteen luetteloonsa kaksi päivää myöhemmin, kun oli itse ehtinyt katsoa kyseistä kohdetta. Messier 94 kirkkaus on + 8.2 magnitudia eli se näkyy jo pienelläkin kaukoputkella. Se sijaitsee hieman lähempänä kuin kaksi edellistä galaksia eli noin 17 miljoonan valovuoden päässä. Galaksin näennäinen koko on 11 x 10 kaariminuuttia eli se on hieman edellisiä suurempi Linnunradalta katsottuna. Todellisuudessa galaksin halkaisija on kuitenkin “vain” 56 000 valovuotta eli se on selvästi omaa Linnunrataamme pienempi. Tyypiltään se luokitellaan Sb-tyypin spiraaligalaksiksi, mutta sen ulkonäössä on kuitenkin poikkeavia ominaisuuksia. Galaksi näkyy meille suoraan päältä päin, jolloin sen poikkeuksellisen kirkkaan ytimen ja himmeiden, kaasurikkaiden spiraalihaarojen kontrasti tulee selvästi esiin. Tämän tyyppisiä galakseja kutsutaan myös tähtiryöppygalakseiksi, sillä niissä syntyy runsaasti uusia tähtiä ja esimerkiksi alla olevassa Hubble kuvassa näkyy selvä sinisenä loistava uusien tähtien kehä ytimen ulkopuolella. Mielenkiintoisena yksityiskohtana galaksissa on myös pimeän aineen puute, joka paljastui vuonna 2008 tehdyssä tutkimuksessa.

Avaruusteleskooppi Hubblen tarkat kuvat paljastavat Messier 94 galaksin ytimen ulkopuolella sinisenä loistavan nuorien tähtien alueen.
Image credit: ESA/NASA

10. Viimeinen Ajokoirien Messierin luettelon kohde tunnetaan numerolla 106 ja myös se on kirkas spiraaligalaksi tai tarkemmin ottaen sauvaspiraaligalaksi, joka luokitellaan tyypiksi SBbc. Se on näennäiseltä kooltaan suurin Ajokoirien galakseista ja on mitoillaan 18 x 7 kaariminuuttia. Kun sen etäisyys meistä on noin 26 miljoonaa valovuotta, voidaan sen todelliseksi halkaisijaksi laskea 135 000 valovuotta. Siten galaksia voidaan pitää suurin piirtein Linnunradan kokoisena tai ehkä jopa hieman suurempana. Galaksin kirkkaus on + 8.6 magnitudia, joten myös se näkyy melko helposti jo pienellä kaukoputkella. Kuten edelliselläkin (Messier 94) galaksilla, on Messier 106 ydin hyvin kirkas ja spiraalihaarat heikot. Syy Messier 106 osalta löytyy kuitenkin toisaalta, sillä galaksin ytimessä on poikkeuksellisen massiivinen musta aukko, joka imee koko ajan lisää materiaa sisuksiinsa. Tämän seurauksena mustan aukon ympärille syntyy voimakasta säteilyä, joka taas meille näkyy kirkkaana galaksin keskusta-alueena. Messier 106 ja sen kaltaisia galakseja nimitetään myös Seyfertin galakseiksi. Erilaiset galaksityypit saavat aikanaan oman palstatilansa blogiin. Galaksin on löytänyt Messierin avustaja ja kollega Pierre Mechain 6. toukokuuta vuonna 1783. Galaksi ei ehtinyt Messierin lopulliseen julkaisuun sumumaisista kohteista, mutta havaintohistorian ja muistiinpanojen perusteella se lisättiin täydennettyyn luetteloon vuonna 1948 yhdessä muutamien muiden kohteiden kanssa.

Messier 106 galaksin ydin loistaa hyvin kirkkaana tyypillisen Seyfertin galaksin tapaan. Kevola, Paimio, 15.2.2016.

11. Seuraava galaksi, NGC 4214, sijaitseekin sitten huomattavasti meitä lähempänä kuin edelliset Messierin luettelon galaksit eli vain noin 10 miljoonan valovuoden päässä. Siitä huolimatta se on himmeämpi ja pienempi kuin edelliset. Kuten Messier 94, on tämäkin galaksi tähtiryöppygalaksi, mutta siitä tosin puuttuu tavallisen galaksin rakenne. NGC 4214 on siis epäsäännöllinen galaksi, jonka ominaispiirteitä ovat lähinnä suuret kaasupilvet, joissa syntyy runsaasti uusia tähtiä. Galaksin kirkkaus on noin + 10 magnitudia ja näennäinen koko 8 x 7 kaariminuuttia. Suurehkosta koosta ja kirkkaudesta huolimatta se on vaikea havaintokohde, sillä kirkkaus jakaantuu melko tasaisesti ympäri galaksia, jolloin siitä on vaikea “saada kiinni” visuaalisesti katsoessa. NGC 4214 on epäsäännölliseksi galaksiksi varsin suuri ja sen todellinen halkaisija on noin 30 000 valovuotta. Galaksi on ollut yksi tärkeimmistä epäsäännöllisten galaksien tutkimuskohteista suuren koon ja “lyhyen” välimatkan ansiosta. Galaksin on löytänyt William Herschel 28. huhtikuuta vuonna 1785.

NGC 4214 galaksin tähtien syntyalueet loistavat kirkkaana avaruusteleskooppi Hubblen kuvissa, joissa on mukana sekä näkyvää että infrapunavaloa.
Credit: NASA, ESA, and the Hubble Heritage (STScI/AURA)-ESA/Hubble Collaboration

12. Lisää lempinimen omaavia galakseja löytyy Ajokoirien tähdistön eteläosista, jossa sijaitsee Valasgalaksina tunnettu NGC 4631. Se on sivulta päin näkyvä melko epämääräinen möykky, joka kuitenkin on tunnistettu sauvaspiraaligalaksiksi tyyppiä SBcd. Se on muodoltaan hyvin pitkulainen ja sen näennäiset mitat ovat noin 16 x 3 kaariminuuttia. Valasgalaksin kirkkaus on noin + 9 magnitudia ja se näkyy jo melko pienilläkin kaukoputkilla. Galaksin todellinen etäisyys on noin 30 miljoonaa valovuotta eli se on suurin piirtein yhtä kaukana kuin useat muutkin Ajokoirien kirkkaista galakseista. Galaksin todellinen läpimitta on noin 140 000 valovuotta, joten sitä voidaan pitää hyvin kookkaana yksilönä. Galaksin keskustassa syntyy runsaasti uusia tähtiä, joka vaikuttaa samalla myös sen ulkonäköön. Valasgalaksilla on myös himmeämpi seuralainen, NGC 4627, jota usein leikkisästi kutsutaan valaan poikaseksi. Se on epäsäännöllinen kääpiögalaksi, jonka kirkkaus on noin + 13 magnitudia. Valasgalaksin on löytänyt William Herschel vuonna 1787.

Avaruusteleskooppi Hubble on kuvannut Valasgalaksia useasti ja yllä on sen kuvista koostettu panoraama, jossa pölyvyöt näkyvät selvästi kirkkaita tähtiä vasten.
Credit: Data Hubble Legacy ArchiveESANASA Processing Nikolaus Sulzenauer

13. Vain Kuun läpimitan päässä Valaasta sijaitsee toinen suuri sivulta päin näkyvä galaksi NGC 4656, jota myös toisinaan Jääkiekkomailagalaksiksi kutsutaan. Nimensä se on saanut kirkkaasta mailan lapaa muistuttavasta ulokkeesta galaksin ulkoreunalla. Jääkiekkomaila on näennäisiltä mitoiltaan lähes yhtä suuri kuin Valasgalaksi eli 15 x 2 kaariminuuttia. Galaksit sijaitsevat myös yhtä etäällä eli noin 30 miljoonan valovuoden päässä. Siten voidaan laskea, että myös Jääkiekkomailagalaksi on halkaisijaltaan reilusti yli 100 000 valovuotta. Galaksin poikkeukselliseen muotoon pidetään syynä niiden lähikohtaamista jossain vaiheessa menneisyyttä. Sen seurauksena molemmissa galakseissa on havaittavissa epämääräisiä muotoja ja laajoja tähtien syntymäalueita. Jääkiekkomailagalaksin tyyppiä ei ole pystytty määrittelemään tarkasti, mutta sen arvioidaan olleen alunperin jonkinlainen sauvaspiraaligalaksi. NGC 4656 on himmeämpi ja vaikeampi havaittava kuin Valasgalaksi ja sen kirkkaus on vain noin + 10.5 magnitudia. Sen kirkkain osa näkyy kuitenkin jo kohtalaisen helposti keskikokoisilla kaukoputkilla. Parhaiten muodot tulevat kuitenkin esiin valokuvaamalla. Galaksin on löytänyt William Herschel vuonna 1787 samaan aikaan kuin Valasgalaksinkin. 

Jääkiekkomailagalaksi on hyvin epäsäännöllisen muotoinen suuri galaksi, joka on kärsinyt voimakkaasti lähiohituksessa Valasgalaksin kanssa.
Image credit: T.A. Rector (University of Alaska Anchorage) and H. Schweiker (WIYN and NOAO/AURA/NSF)

14. Myös viimeinen Ajokoirista esiteltävä galaksi on ansainnut oman lempinimensä. Kyseessä on Mustekalagalaksi, joka virallisesti tunnetaan tunnuksella NGC 5033. Nimensä se on saanut useista pitkistä spiraalihaaroista, jotka ympäröivät galaksin kirkasta ydintä. Tyypiltään se on Sc-luokan spiraaligalaksi. Galaksin näennäinen kirkkaus on noin + 10 magnitudia ja koko 10 x 4 kaariminuuttia. Galaksi sijaitsee hieman yli 40 miljoonan valovuoden päässä ja on todelliselta kooltaan hieman noin 120 000 valovuotta, jolloin se on suuruusluokaltaan suurin piirtein Linnunradan kokoinen. Myös Mustekalagalaksi kuuluu niin sanottuihin Seyfertin galakseihin ja sillä onkin selvästi näkyvä kirkas ydin, jossa sijaitsee Seyfertin galakseille tyypillinen supermassiivinen musta aukko. Toisaalta galaksin spiraalihaaratkin ovat kohtuullisen kirkkaat ja galaksi onkin melko suosittu valokuvauskohde. Kuten niin monet muutkin syvän taivaan kohteet, on tämänkin galaksin löytänyt William Herschel. Ajankohtana oli tämän galaksin osalta toukokuu vuonna 1785.

Mustekalagalaksin useat spiraalihaarat näkyvät erinomaisesti tässä Arizonassa sijaitsevan 80 cm kaukoputkella otetussa kuvassa.
Image credit: Wikipedia – Jschulman555: 32 inch Schulman Foundation telescope on Mt. Lemmon, AZ. CC BY-SA 3.0

© Jani Laasanen ellei kuvan yhteydessä ole toisin mainittu.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti